|
Valkoisuuksia – Whitenesses
Valokuvateokseni ovat eräänlaista valkoisuuden harjoittamista. Valkoisuus on tällöin ymmärrettävä enemmänkin havainnon ja ajattelun rajoituksena kuin ideaalina ja tavoiteltavana. Valkoisuus on ennakkoehto, jota on tarkasteltava aina uudelleen ja uusin tavoin.
Ranskalainen filosofi Jacques Derrida kirjoittaa filosofian sulkeumasta, rajavyöhykkeestä, jossa ajattelua on mahdollista uudistaa. ”Valkoisuuden sulkeuma” näyttäytyy väriliukumina ja valoisuusarvoina. Huomaamattamme joudumme tekemään suuresti töitä tulkitaksemme tämän värien ja valojen kirjon valkoiseksi, valkoisuudeksi tai valkoisuuden idean ilmentymäksi. Derridan tapaan haluan ajatella valkoisuutta mahdollisuutena, epämääräisyysvyöhykkeenä, jossa emme enää voi tukeutua rasistisiin ja etnosentrisiin värierotteluihin.
Valkoisuus 1: ihon väri ja siitä seuraava kuviteltu valkoisuuden normatiivisuus (vaikka suomeksi emme juuri vielä puhukaan valkoisista keski-ikäisistä miehistä).
Valkoisuus 2: valon ja valkoisuuden etusija eurooppalaisessa ja eurooppalaisuuden ajattelussa. Valometafysiikka on jopa syvemmässä ja tiukemmassa kuin pinnan ja syvyyden metafysiikka, näennäisen ja olennaisen eronteko. Näemme ja ”tiedämme”, erotamme ja identifioimme vasta valossa.
Valkoisuus 3: siirtymä absoluutista ideasta suhteellisuuteen ja sopimuksenvaraisuuteen. Se että joku on keksinyt ruveta nimittämään pinkkiä tai magentansävyistä ihoamme valkoiseksi, lie vaatinut luolasta auringon valon kirkkauteen astumisen, sokaistumisen. Teosteni häilyvä valkoisuus yrittää tuoda näkyviin yhteen väriin ja yhteen valööriin takertumisen ja tämän takertumisen oudon sitkeyden. Valkoisuus on enemmän, kaikkien värien summa.
Teokseni käsittelevät valkoisuutta ja valkoista väriä enemmän visuaalisesti kuin täsmällisyyteen pyrkivin väitelausein. Teokseni voivat kylläkin olla visuaalisia väitelauseen vastikkeita.
Kielellisen analyysin ja tarkkuuden sijaan luotan kuvallisen epäsynkronian voimaan. Tämä tarkoittaa muun muassa aikaa leikkaavan valokuvan kykyä tuottaa assosiaatioista kasvavia merkitysketjuja sekä kuvan ja sanan kohtaamattomuutta. Erimitallisuudessaan ja kohtaamattomuudessaan kuva ja sana rikastuttavat toisiaan. Tämä kohtaamattomuus, kuilu välissä, ei tyrehdytä vastaamisen tarvetta; se pikemminkin houkuttelee ja vaatii etsimään erilaisia ratkaisuja. Kuilu ei vain erota, se myös vetää puoleensa.
Asetan itselleni vielä yhden lisävaatimuksen. Toimiakseen kuvateosteni on oltava ratkeamattomia, tulemisen tilassa. En kuvittele pystyväni rajoittamaan niiden moninaisuutta tai määräämään niiden ”sisältöä”. Teoksistani on myös voitava nauttia ilman teoreettista tietämystä. Luulen, että ilman teoreettista erittelyäkin niistä löytää jotain ajattelua aktivoivaa – puhdasta kontemplaatiota häiritsevää ja kysymistä herättävää.
Näyttely liittyy valokuvataiteen tohtori-opintoihini Taideteollisessa korkeakoulussa.
Ari Kakkinen
valokuvataiteilija
|
|
