|
Wanna Be Wannabe
Menestyksen odotuksia
Miltä maalaus näyttäisi, jos se olisi kuin tarttuva biisi – kuin melodisen kevyt pop-kappale, joka on muokattu miellyttämään; kuin merkityksettömyyden kustannuksella rakennettua rytmiä, jonka tehtävänä on implikoida painottomuutta painokkuuden sijaan, kuin playback – esitys ilman live-musiikkia, jossa asentojen merkityksellisyys ja tyylinmukaiset maneerit saavat kappaleen kuulijat unohtamaan vaateen musiikillisista ansioista? Taiteilija Rauha Mäkilä (s. 1980) leikittelee maalauksissaan näillä stereotyyppisillä tunnelmilla. Kuva-aiheet kauniista ja haluttavista nuorista ihmisistä synnyttävät tunteen myötäelämisestä: miltä tuntuisi kokea välittömän itseriittoista huumaa, panna lanteet keinumaan estradilla, olla kuvitteellisesti ihailtu diiva kuvassa?
Mäkilä kuvaa maailmaa, jota luonnehtivat euforia ja inspiraatio. Hän saa myös teoksensa näyttämään siltä kuin olisi itse maalatessaan ollut vastaavan mielentilan vallassa. Haluttavuuden ideaali toistuu maalauksesta toiseen. Mäkilän teoksia katsoessa aistii silti, että esilläolokulttuurin pinnallisuudessa on myös jotain säälittävää. Nykymedioiden mahdollistamassa kasvojen nopeassa kierrossa keskinkertaisuudet jäävät anonyymeiksi. Nykyaika ei tarjoa, vaan on vain tarjoavinaan menestyksen mahdollisuutta sille suurelle ”tavisten” joukolle, joka internetin MySpacen ja YouTuben kaltaisissa yhteisöissä haaveilee laulajan, dj:n, rapparin, tanssijan tai mallin urasta. Todellisuudessa toistensa kaltaiset ”wannabet” jäävät hetkellisiksi ja unohdetuiksi kasvokuviksi. Vain harvoin jostakusta voi tulla persoona – muiden silmissä se voitokas, jonka onnistuu ponnahtaa internetistä iltapäivälehtien hetkelliseksi materiaaliksi. Salamavalojen välkkeestä, ison maailman elämäntyylistä ja ympärillä parveilevasta fanijoukosta tulee muille sen sijaan päiväuni, jolla rakentaa elämäänsä olematonta sisältöä.
Mäkilä ei ironisoi tai moralisoi, vaan katselee huvittuneen innostuneesti sitä maailmaa, jota kuvaa. Pettymysten kiertokulusta, joka kuristaa persoonallisuuden, ei näy jälkeäkään Mäkilän kuvatessa hahmonsa esille asettautuneina, katsottavina, arvosteltavina ja ihailtavina. Läsnä on pelkkä nautinto. Aivan kuin taiteilija haluaisi antaa näille hellyttäville ja kasvottomille oman elämänsä artisteille mahdollisuuden elää hänen maalauksissaan. Maalaus taltioi kuvitteellisen poseeraamisen hetken; sen tunnelman, jossa on sallittua näyttää nautiskelevansa omasta itsestään ja ulkoisesta habituksestaan. Samoin katsoja viehättyy näiden detaljirikkaiden maalausten edessä, tietoisena niiden pastellintäyteisestä kauneudesta. Kevein semioottisin viittein maalaukset verhoavat alleen kuvatun maailman karskiuden ja kätkevät lopulta näkymättömiin kaiken, mikä vähääkään voisi muistuttaa katsojaa arkitodellisuudesta.
Mäkilän maalaukset eivät jättäydy hiljaisiksi kuviksi. Tilallisten ratkaisujen ja siveltimen jäljen variaatioiden kautta itse maalaus pysyy liikkeessä. Mäkilän teoksissa on eräänlaista musiikillista värinää, joka syntyy maalauksen voiman ja herkkyyden, hengästyttävän vauhdin ja pysähtyneiden hahmojen välisistä liikehdinnöistä. Taiteilija alleviivaa hahmojensa pintaa peittäen näennäisen suurpiirteisin vedoin niiden yksityiskohtia – sisimmän. Tausta tulee etualalle. Tämä erityinen, figuurista taustaan etenevä, värikenttien varaan rakentuva käänteinen kuvanrakennustapa on Mäkilälle tyypillinen. Uusissa maalauksissa on mukana myös aiempaa herkempää ja jäljeltään elävämpää siveltimenkäyttöä sekä vastapainona staattiseen dekoraatioon taipuvia elementtejä. Ominaiseen tapaansa luottaen Mäkilä korostaa edelleen maalauksen materiaa itsessään. Maalin käyttö on ronskia, roiskahtelevaa ja huomiota herättävää; se korostaa mielikuvaa hetkellisyydestä ja sattumanvaraisuudesta. Tekotapa on yhtä kuvatun aiheen kanssa.
Pilvi Kalhama, FL taiteen tutkija
|
Cut Your Hair Like a Popstar, 2007 |
