|
CINDY SHERMAN
Cindy Shermanilla (s. 1954) sanotaan olevan amerikkalaisen nykytaiteen tunnetuimmat kasvot, esiintyyhän hän itse miltei kaikissa kuvissaan. Tästä huolimatta Shermanin omasta elämästä tai omista kokemuksista ei näiden kuvien perusteella saa selkoa. Pikemminkin nämä kuvat näyttävät länsimaisen ihmisen ilmiasuja ja rooleja. Niiden roolien kanssa me elämme, ja niiden väliltä voimme - meidän ehkä jopa pitää - valita.
Tieto siitä, että Sherman esiintyy itse kaikissa kuvissaan, suuntaa ajatuksen pois hänen persoonastaan ja saa pohtimaan kuvassa olemisen tapoja. Missä määrin hän ja me kaikki hahmotamme oman elämämme kuvina, esimerkiksi sellaisina, joita olemme nähneet elokuvissa, lehdissä tai maalauksissa?
Cindy Sherman esiintyy harvoin omana itsenään haastatteluissa ja muussa julkisuudessa. Shermanille itsensä kuvaaminen erilaisissa rooleissa on ollut kuitenkin henkilökohtainen olemisen tapa jo teinivuosista alkaen. Kun tämä tapa löysi paikkansa kansainvälisessä taidemaailmassa 1970-luvun lopulla, se sopi moniin kuvataiteen hakemiin teemoihin. Shermanin kuvien edessä voi pohtia populaarikulttuurin ja taiteen rajaa, naiskuvan ja identiteetin muotoutumista tai valokuvan kykyä olla uskottava todistuskappale. Shermanin myötä kuvataide tuntui helposti lähestyttävältä ja elämykselliseltä, mutta kuitenkin loputtoman askarruttavalta.
Shermanin valokuvissa on vaihtelevien roolien takia merkillistä häilyvyyttä, jopa uhkaavuutta. Yksilöä tuntuu määrittävän jokin ulkopuolinen voima. Mutta mikä on se voima, joka määrää millaiseksi Sherman laittautuu? Tai me laittaudumme? Onko se jotain meidän ulkopuoleltamme, meitä itseämme uhkaavaa? Onko mahdollista, että itse koostumme juuri noista vaihtelevista rooleista?
|
Kuva Cindy Shermanin teoksesta Nimetön #407, 1996/2001 |
|
FRANCESCA WOODMAN
Francesca Woodman (1958-81) kuvasi lyhyen, mutta intensiivisen uransa aikana lähes yksinomaan itseään. Aivan kuin hän ei olisi ainoastaan tutkinut omaa minuuttaan, vaan myös rakentanut sitä kuviensa kautta. Valokuvaaminen tuntuu olleen hänelle selviytymiskeino. Woodmanin valokuvia katsellessa on vaikea sivuuttaa tunnetta siitä, että ne kuvastavat taiteilijan omia ongelmia. Varsinkin tieto nuoren taiteilijan itsemurhasta saa teokset tuntumaan syvästi henkilökohtaisilta. Se on osa näiden kuvien voimaa.
Woodman oli taiteilijana myös analyyttinen ja tietoinen valokuvauksen historiasta. Hänen kuviaan on usein tulkittu feministisen viitekehyksen kautta. Valokuvien naisvartalo on milloin vertautunut antiikin naishahmoisiin pylväisiin, milloin suurten miespuolisten mestareiden naiskuviin. Woodmanin kuvissa on toistuvia teemoja. Melkein kaikissa teoksissaan taiteilija on peittänyt kasvonsa: hiuksillaan, lautasella tai vaikka peilillä. Joskus kuvasta on rajattu kasvot kokonaan pois. Useissa kuvissa on outo muutoksen tai välitilan tuntu. Kuvat ovat osin epätarkkoja sekä elokuvallisia. Woodman vaikuttaa korostaneen valokuviensa rakennettua luonnetta. Aivan kuin hän haluaisi muistuttaa katsojaa siitä, että kyseessä on rakennettu todellisuus; sellaisena kuin kuvaaja haluaa sen meidän näkevän.
|
Kuva Francesca Woodmanin teoksesta Taas lyijynharmaa taivas, Italia, 1977-78 |
