|
Maalata piiloon ja näkyväksi
Minkä vuoksi israelilainen maalari Ido Bar-El olisi poikkeuksellinen maalari, hänhän näyttää maalaavan nykyisellään vain monenmoisia abstrakteja hahmoja? Minkä vuoksi hän olisi mitenkään ajankohtainen? Miten tällaiset maalaukset voivat merkitä mitään?
Vastaus voisi lähteä siitä ajatuksesta että maailma on epätyydyttävä. Tai ainakin kuva maailmasta on epätyydyttävä, ahdistava, niin ikäviin ajatuksiin määräävä, että haluaisi kiukkuisesti maalata sen maailman peittoon. Että muistaisi huomata, että maailma on itse asiassa täynnä tasaisia pintoja, jotka antavat maalarille tilan, mahdollistavat vaikka maalauksen. Pitää vain ottaa väri, se maali ja sideaine joka on käsillä ja sitten vain rakastaa maalaamisen mahdollisuuden olemassaoloa. Maalaaminen on nautinto, joka poistaa ahdistusta, on mahdollinen melkein missä vain, kai samoin kuin maalauksen katsominenkin.
Ido Bar-El pyrkii juuri tähän, maalaten yhä uusille pinnoille, kaapinoville, pesukoneenkansille, joka kerralla hieman uudella tavalla, niin ettei toistaisi itseäänkään.
Vaikka maalaamisessa jotakin aina näytetään ilmi, niin on maalaaminen aina myös peittämisen työtä. Ja peittoon jäävä jää tuon ilmitulleen, persoonallisen, näkymättömäksi tukijaksi, tai ehkä jopa omalla materiaalillaan, värillään, karheudellaan, koollaan ja olemuksellaan koko ilmimaalatun perimmäiseksi alkusysäykseksi.
Maalaustaiteessa on tietenkin mahdollista tehdä mikä tahansa sommitteluratkaisu, mikä vain kuva. Siksi voi tuntua, ettei maalaustaiteeseen mikään oikeassa maailmassa voi vaikuttaa ja niinpä se voi tuntua turhalta ja itseensäkietoutuneelta. Silloin on hyvä muistaa, että maalauksellakin on materiaaliset lähtökohtansa, joita ei voi ohittaa. Niistä Ido Bar-Elin maalaukset jatkuvasti muistuttavat.
Kankaalle vai kaikkialle?
Maalaustaide tiivistyi viimeisen vuosisadan kuluessa maalauskankaan nelikulmion sisällä tapahtuvaksi muodon eri vaihtoehtojen vertailuksi, kokeiluksi kuinka kankaan sisällä voi sommitella eri tavoin, kuinka siinä maalia levittää, kuinka värejä rinnastaa, mitä kokoja, mitä muotoja, mitä vetoja, mitä värejä valita. Syntyi maalauksen oma maailma, eristetty alue, jonka mahdollisuuksien valtavuudessa oli mahdollista keskittyä aprikoimaan kunkin maalari-ihmisen tekemiä valintoja, ja siten ehkä oppia jotakin ihmisistä.
Ido Bar-El yrittää levittää samaa mahdollisuuksien tunnustelemista elinympäristöön. Hän on kokeillut maalauksiensa mahdollisina paikkoina jo 90-luvun alusta lähtien liikennemerkkejä, erilaisia kielto- ja informaatiokylttejä tai vanhojen huonekalujen kappaleita joita ihmiset ovat vartaloillaan hioneet. Bar-El kai tahtoo osoittaa, että nuokin pinnat ovat kaikkine merkityksineenkin vain alustoja ja siksi mahdollisia työstämiselle.
Tai sitten hän tahtoo osoittaa, että klassisen tai modernistisen maalaustaiteen tyhjä kangaskin on yhtä lailla vain eräs tunneladattu ja jähmettynyt merkki, joka tulee sekin maalata peittoon, jotta edes yksi ehdotus tulisi näkyville. Vaikka Bar-El maalaa töitään museon ja gallerian tiivistyneeseen tarkastelurauhaan, hän sentään muistuttaa, että maalaaminen voisi tapahtua melkein mihin vain. Jalouden mahdollisuus on potentiaalinen kaikkialla.
Ongelmana on vain se, että maailman esineet eivät sittenkään ole yhtä neutraaleja kuin valkea maalauskangas, vaan niitä maalatessa alkaa niin helposti mieltä hallita se, kuinka mikäkin niistä kuuluu maalata. Siis kaavan mukaan: auton konepellille bikininainen, isolle levylle pilviä, talo ja maata, tai tuolin selkään kukkanen. Miten voisikaan pyrkiä näkemään myös toisenlaisen mahdollisuuden täyttää pinta? Miten voisi tehdä mitään omaa?
Miten voisi maalata ilman koristelunhalua, tai ennakkokäsitystä siitä kuinka kaapinovi haluaa tulla maalatuksi? Ehkä siten kuin Ido Bar-El tekee, siten että käyttää maaleja, jotka kuin hylkivät pintaa jolle ne on levitetty, tippoina tai pyyhkäisyinä, kuin irtoamaisillaan paikastaan, johon ne on määrätty. Ido Bar-Elin maalaukset muistuttavat koko ajan omasta satunnaisuudestaan, ja ovat silti kaunista, aivan täsmällistä itseään.
Taustasta johtuvat
Noinkin voi Ido Bar-Elin taiteesta kirjoittaa, universaaliksi nähdyn modernin maalaustaiteen jälkeläisenä, henkilökohtaisen ilmauksen vapaata ilmenemispaikkaa maanisesti hakevina teoksina. Mutta voi niistä kirjoittaa myös vähän toisin, kytkettyinä synty-yhteiskuntaansa, taustastaan johtuneina.
Israelissa on tilanne, mikä ei helpota kenenkään oloa. Mutta kaikkea yritetään ja tehdään, eletään elämää.
Epävarmuuden tila, odottamattomaan varautuminen, kasvaa niin luontevaksi osaksi arkea, että se alkaa tuntua ainoalta varmalta. Siitäkin huolimatta, että uskonnon ja tradition, siis erilaisten varmuuksien läsnäolo olisikin kulttuurissa läpitunkeva. Kun kolme uskontoa ja sitäkin useampia etnisiä ja kansankulttuureita on pienellä alueella, voisi luulla että kaikki liudentuu toisiinsa. Mutta koska juuri tuon uskonnollisen tai kulttuurisen erottelun kautta epävarmuus ja jännitteet syntyvät, niin tuntuu kuin päällekkäiset ja rinnakkaiset asiat hylkisivät toisiaan.
Ehkä, realisti ollakseen, maalarin tulee tässä tilanteessa yhdistää näitä toisiaan hylkiviä aineksia, kokeilla yhä uudenlaisia liitoksia. Ido Bar-Elin uusimmat maalaukset ovat ryhtymässä yhä selkeämmin kauneuden työhön. Ne ovat ehdottavista, toisinaan elegantin kontrastisista, toisinaan lähes mitättömän vähäisistä maalauksellisista hienoeleistä koostuvia, mutta maalattuna pesukoneenkannelle, rakennuslevylle, kuljetusalustalle. Ja maalattuna kaikella, mikä vain jättää jäljen: huopakynällä, talomaalilla tai tulella.
Bar-El ei enää juuri tee kuvaa, sillä kuvakin voi olla yhden totuuden asianajaja. Kauneus onkin politiikkaa, ainakin silloin kun kauneus pyrkii olemaan noudattamatta totuttuja, määriteltyjä ja jähmetettyjä kauneuden normeja, niitä jotka joku ryhmä on jo voinut itselleen omia. Maassa jossa elämänkatsomus, uskonto ja maailmankuva ovat politiikan ratkaisuiden ja asetelmien ydintä, on helpompaa ymmärtää maalaustaiteen kauneuskin politiikkana, kuin rauhallisempien maailmankolkkien saivartelussa henkilökohtaisen poliittisuudesta.
Tuntuu kuin Bar-El kokeilisi kuinka vähällä voi tehdä maalauksen, joka toimii, mutta ei toteuta kuluneita malleja. Kuinka vähän tarvitaan, että lähtökohdan karuus saa tasapainottajansa uudesti tulkitun tradition hienoudesta?
Kaikessa piilee kuitenkin paikka kauneuteen. Ja kauneus ei ole olemassa ennen kuin sen on valinnut miljardeista, itse asiassa äärettömistä eri vaihtoehdoista.
Vaikka eihän vaihtoehtojen tarkkaa määrää voi edes tietää, ennen kuin ne on kaikki katsottu.
Laajempi maailma rehellisesti peittoon
Globalisoituvan maailman hahmotus perustuu yhä useammin maailmanhahmotuksen jäljittelyyn: ihmissuhde latistuu televisioon viritetyksi deittikilpailukonseptiksi, ihon arvetkin ovat steriilissä ympäristössä tuotettua kehokosmetiikkaa, kovinkin perinteinen politiikka on henkilöistä rakennettujen mielikuvien viehättävyyden vertailua ja ihmisten todellinen työnteko ja konkreettinen tuotanto survoutuu työnteon suunnittelun ja järjestelmien kehittelyn jalkoihin. Tällaisessa maailmassa on lohdullisen tärkeää, että edes maalaus yrittää olla olematta illuusio, tai että se ei edes yritä teeskennellä olevansa modernistisen rehellisesti vain litteää puhdasta väriä, unohtaen väriainetta paikoillaan pitävän taustan rakenteineen.
Ido Bar-Elin maalauksissa muistutetaan että jokainen kuvantekemisen akti vaati jonkin peittämistä, jonkin todellisen. Että nähdäkseen nautinnollisen kuvan, eristetyn alueen maailmasta, joutuu ymmärtämään tuon kuvan tekemisen seuraukset maailmalle. Jokainen kuva vaatii tilaa todellisuudelta. Mutta sillä on myös tärkeä mahdollisuus olemassa olevien mallien toistamisen sijasta luoda toisenlaista todellisuutta.
Teksti: Pessi Rautio
|
|
