Fin Serck-Hanssen - Album

Fin Serck-Hanssenin haastattelu

"Uskon, että valokuvillani on haju ja tunto"

 

"Kuvaussessiot ovat outoja tilanteita”, sanoo norjalainen valokuvaaja Fin Serck-Hanssen, ”toisaalta ne ovat hyvin läheisiä ja intiimejä, toisaalta taas kamera on kuin suodatin mallien ja minun välissä. Sama kaksijakoisuus pätee arkielämääni muutenkin. Ehkä kyse on hallinnasta ja rentoutumisesta.”

Valokuva on tiukasti sidottu aikaan ja paikkaan. Ainakin siihen hetkeen, kun kameran laukaisijaa painetaan. Tämän vuoksi valokuvat ovat liittäneet kuvattuja asioita tiettyihin paikkoihin, yhteyksiin ja aikoihin. Valokuvan on uskottu olevan luotettava ja pitävä todistus todellisuudesta ja tapahtuneesta.

Fin Serck-Hanssenin kuvat herättävät outoja mietteitä; useimmat niistä esittävät miltei tungettelevan selvästi ihmistä, mutta eivät tarjoa apua kuvattujen ihmisten määrittelylle ja luokittelulle. Ne siirtyvät kuvaushetken tilanteesta itse kuvaan, todella tapahtuneesta tilanteesta kuvan ikiomaan todellisuuteen.

Kävin valokuvaajan kanssa pienen sähköpostikeskustelun ja kysyin muutamia asioita.

Tapasi kuvata ihmisiä erittäin läheltä saa mittakaavan katoamaan ja ihon näyttämään maisemalta tai joltakin aineelta. Mallien persoonallisuudesta tai identiteetistä ei pysty päättelemään mitään. Mitä itse ajattelet?

”Minusta on mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset reagoivat kuviini. Joistakin ne ovat järkyttäviä eivätkä he halua mennä lähelle niitä. Monet toisaalta nauttivat lähikuvista, joissa näkyy yksittäisiä hiuksia ja verisuonia; kuvissani ei esitetä pehmeästi valaistua nuorta ja kimmoisaa ihoa. Vaikka monista aikuisista tuntuu epämiellyttävältä katsella kuvia, joissa esitetään katoavaa nuoruutta ja karvoitusta, lapset taas saattavat huudahtaa "onpa pehmeän ja kivan näköistä ihoa!" Heille tulee mieleen omat vanhemmat tai isovanhemmat. Kuvat eivät ole muotokuvia, eikä niistä oikein voi päätellä mitään mallista, paitsi ehkä hänen ikänsä ja ihon laadun, mutta niissä on vihjeitä elämäntavasta, arpia. Minua kiinnostaa eniten kuvien suhde tunteisiin.”

Mainitsit näyttelyluettelossa pelkääväsi ihmisiä, mikä on minusta yllättävää, koska se ei suinkaan tule ensimmäiseksi mieleen kun kuviasi katselee. Kertoisitko kuvaustilanteesta?

”Otin näyttelyn kuvat suuren kuvakoon kameralla, mikä hidasti valotusprosessia ja pakotti mallin ja minut tekemään kaiken rauhallisemmin. Tekninen prosessi vaatii aikansa, tarkentaminen edellyttää kärsivällisyyttä molemmilta. Tilannetta voisi verrata röntgenkuvaukseen. Mallit antavat tallentaa yksityisen ja haavoittuvan puolensa filmille ja antavat minun, valokuvaajan, päättää heidän vartalonsa osien esittämisestä. Itse prosessi ja valmiit kuvat liittyvät minun ja muiden ihmisten väliseen läheisyyteen.”

Fin Serck-Hanssenin valokuvia voi tarkastella myös viileästi etäisyyden päästä. Silloin ne näyttävät dokumenteilta siitä, millaisia muutoksia ihmisen ihossa tapahtuu kun ihminen elää ja kokee ja toisaalta alkaa rapistua ja kuolla pois.

Miten mallisi reagoivat kuviisi? Mitä mieltä he niistä ovat?

”Mallien suurpiirteinen ja epäturhamainen suhtautuminen projektiin on ollut minusta yllättävää ja koskettavaa. Monet kuvista eivät ole kovin mairittelevia, mutta mallit luottavat siihen, etten käytä heitä hyväksi. Heistä on erikoista nähdä kuvia itsestään niin valtavassa mittakaavassa, ja monesti he ihmettelevät, mitä osaa heidän vartalostaan kuva esittää, mikä on aika mielenkiintoista...”

Kun työskentelee niin lähellä malleja kuin sinä, ei varmaankaan voi välttyä koskemasta tai haistamasta heitä. Myös kuviasi katsellessa näköaisti aktivoi tuntoaistin. Mikä merkitys aisteilla on sinulle ja taiteellesi?

”Luulen, että eri aistit ovat tärkeitä eri ihmisille, mutta toisaalta kaikki aistit voimistuvat, kun niitä käytetään. Jos menettää yhden aistin, muut korvaavat menetyksen kehittymällä terävämmiksi.

En oikeastaan koske tai haistele malleja, en ainakaan tiedosta sitä. Luulen, että keskityn täysin visuaaliseen puoleen. Mutta uskon ja toivon, että valokuvillani on haju ja tunto. Aistit ja kosketeltavuus ovat tärkeitä työssäni, ne herättävät sekä avoimia että salattuja tunteita.”

Teksti: Anna-Kaisa Rastenberger


Nimetön, 2001-2002.
© Fin Serck-Hanssen

 


 


Lasipalatsin Mediakeskus Oy ©2001 22.9.2004