|
Suomalainen valokuvaaja Hanna Weselius matkusti keväällä 2002 Afganistaniin ja Pakistaniin yhdessä Suomen Kuvalehden toimittajan Katri Merikallion kanssa. He kävivät Kabulissa sekä Shamshatoon pakolaisleirillä Pakistanin rajalla tarkoituksenaan kartoittaa, millaista oli naisten elämä Talebanin ikeen jälkeen.
Useimmat afganistanilaiset naiset pukeutuvat turvallisuussyistä edelleen ulkona liikkuessaan burkaan, vaikka se ei enää Taleban-hallinnon kaaduttua olekaan pakollinen. Burka on kaapumainen vaate, joka peittää kantajansa päästä jalkoihin. Hanna Weselius ja Katri Merikallio löysivät burkan takaa ja kotien seinien sisältä vahvoja ja rohkeita naisia. Naisina he pääsivät miesjournalisteja esteettömämmin tutustumaan paikallisten naisten ja perheiden elämään, työhön ja koteihin.
Hanna Weseliuksen valokuvissa terävyys ja epäterävyys luovat etäisyyden ja läheisyyden vuoropuhelua. Kuvat pyöräyttävät päälaelleen ennakko-oletukset siitä, että valokuvassa tärkein on etualalla tarkkarajaisena ja vähemmän tärkeä taustalla sumeampana. Ehkä pääasia on jossakin siinä välissä? Silmä ohjautuu sukkuloimaan kiinnekohtien välillä, tarkastelemaan niitä yhdistäviä näkymättömiä lankoja. Ihmisten kuvaamisessa on tärkeää myös tausta, joka toimii kehyksenä. Weseliuksen kuvissa jo tekniset ratkaisut ilmoittavat, että valokuvajournalismin välittämä todellisuus on väistämättä valittua, rajattua ja tiettyyn kohteeseen toisen kustannuksella tarkennettua. Valokuvaaja on kuvannut juuri näitä ihmisiä tässä paikassa ja tässä hetkessä; kaikki voi olla toisin jonkun muun elämässä, toisaalla ja toiseen aikaan.
|
Hanna Weselius, Tytöt hakevat vettä kaivosta (Kabul), 2002 |
|
Silti jokainen kuva kertoo oman tarinansa ihmisyydestä. Afganistanista on vuosikymmenten ajan nähty lähes yksinomaan kurjuuden, epätoivon ja vihan kuvia. Weseliuksen näkökulma tavallisiin ihmisiin lisää Afganistan-kuvaamme toivon, joka elää läpi vaikeiden aikojen; ja arkielämän, jossa on myös kaikkien surun aiheiden lisäksi myös iloa. Weselius kuvasi lapsia – leikkiviä poikia ja askareissaan ahertavia tyttöjä. Hän kuvasi myös nuoria naisia, jotka olivat vaeltaneet vaivoista ja vaaroista huolimatta pitkiä matkoja kouluttautuakseen opettajiksi. Koulutus onkin agfaaninaisten mielestä ehdottomasti tärkein tie eteenpäin. Gynekologi Nadira Sediqi työskenteli äiti-lapsiklinikallaan sitkeästi perinteiden painolastin alla maassa, jossa viimeistään Taleban-hallinto romahdutti synnyttäjien terveyden maailman pohjalukemiin. Pakolaisäiti Aisha kamppaili pitääkseen lapsensa hengissä ankarissa leirioloissa. Silti ihmiset asettuivat kuvattavaksi mielellään. "Minä tapasin iloisia ihmisiä, jotka pärjäävät, koska ovat iloisia. Se on edellytys hengissä pysymiseen", sanoo Weselius.
Teksti: Taru Tappola
|
|
