|
Shamshatoon pakolaisleiri: kuiva, kylmä ja karu aukea Peshawarin kaupungin liepeillä. Sadat tuhannet afganistanilaiset ovat vuosikymmenien varrella pystyttäneet tänne telttojaan ja mudasta muurattuja taloja saadakseen elää rauhassa kotimaassaan riehuvalta sodalta ja tuholta.
Shamshatoo voi tarjota rauhan, mutta ei juuri muuta. Kun Aisha, 35, tuli toissavuonna leirille seitsemän lapsensa kanssa, hänellä oli niin paljon pahoja kokemuksia takanaan, että kangasteltta, pino täkkejä ja lautasellinen linssejä tuntuivat ylellisyydeltä. Aishan mies kuoli Kabulin pommituksissa, ja kun taistelut kodin ympärillä vain jatkuivat, Aisha keräsi lapsensa, sulki kotioven ja lähti lapsineen kävelemään kohti Pakistania.
Aishan ja muiden Shamshatoon asukkien arki on äärimmäisen niukka. He saavat päivässä lautasellisen linssejä, tilkan öljyä sekä pienen kulhon jauhoja. Vihanneksia, lihaa tai kalaa saavat vain ne, jotka pystyvät niitä itse ostamaan. He ovat harvoin leskiä tai lapsia.
Pahinta on kuitenkin öiden kylmyys. Kun talvituuli puhaltaa aukealla, kangasteltta ei juuri anna suojaa. Jokaisen kovan pakkasyön jälkeen jostain teltasta nousee vähemmän lapsia kuin sinne on illalla käynyt maata. Aishan lapset ovat toistaiseksi selvinneet, mutta yön lähestyessä pelko nousee.
Mutta pakolaisleirillä on jotain, josta monissa osissa Afganistania edelleen vain haaveillaan: lapset pääsevät kouluun. Vaikka pakolaisten itsensä käynnistämässä koulussa on vain liitutaulu ja kevyt ruokokatos, on lukutaidon hankkiminen niin lapsille kuin vanhemmille suuri ilon ja ylpeyden aihe. Se on pääoma, jota kukaan ei voi ottaa heiltä pois.
Teksti: Katri Merikallio
|
Hanna Weselius: Pakolaisleirin keinussa (Shamshatoo), 2002. |
