|
Talo on joskus vuosien varrella pommitettu raunioiksi, mutta kolmikerroksisen, suuren rakennuksen katto on yhä paikallaan. Rauniotalossa Kabulin laitamilla elää kolme suurta perhettä, kaikki paenneet Kabuliin jostain päin Afganistania.
Rauniotalon tyhjissä, jääkylmissä huoneissa istuu betonilattialla toinen toistaan ryysyisempiä ja räkäisempiä lapsia. Yöllä oli pakkasta toistakymmentä astetta. Mitään huonekaluja, tavaroita tai keittotarvikkeita ei näy. Makuusijat on pedattu puun päälle kasatuista huovista. Niitä lämmitetään kasan alle työnnettävällä hiiliastialla.
Yksi talon asukeista on Arefa, leskiäiti 12 lapsensa kanssa. Vielä vuosi sitten Arefa asui lapsineen 50 kilometrin päässä Kabulissa omassa talossaan. Miehen kuoleman jälkeen perhettä koettelivat kuivuus ja nälkä. Mutta vasta kun Arefan viimeinenkin lammas oli kuollut janoon ja nälkään, Arefan valtasi epätoivo. Kun ei muutakaan keksinyt, Arefa käveli lapsineen Kabuliin, löysi tyhjän rauniotalon ja asettui lapsineen sinne.
Nyt Arefa ja kaksi muuta perhettä ihmettelevät, mitä he voisivat tehdä tai mistä saada suurelle lapsilaumalle ruokaa. Kerran he kävivät kolkuttelemassa paikallisen avustusjärjestön portilla, mutta vartija ei päästänyt heitä edes sisälle. Köyhiä kolkuttelijoita riittää.
Maansisäisiä pakolaisia on kaikkien sotavuosien jälkeen Afganistanissa edelleen satoja tuhansia. Heidän asemansa on kaikkein vaikein. Ihmiset eivät voi vieläkään palata koteihinsa, koska niitä ei joko enää ole tai kotikylissä taistellaan edelleen. Sota ei suinkaan ole Afganistanissa vielä päättynyt. Koska pakolaisia on hajallaan ympäri maata, he saavat apua hyvin satunnaisesti. Kansainväliset avustusjärjestöt ovat yrittäneet purkaa suuria, maan sisäisiä pakolaisleirejä ja tukeneet ihmisiä kotiinpaluussa: kattopelti, työkalut ja siemenvilja ovat edellytys sille, että kotiinpaluuta voi edes harkita.
Teksti: Katri Merikallio
|
Hanna Weselius, Bensiiniasema (Kabul), 2002. |
