NÄYTTELYN TEOKSISTA TIIVIISTI

Nämä tekstit löytyvät myös näyttelysaleista

ALEKSANTERI AHOLA-VALO
KUULE! SUA KUTSUU SUOMI

”Me haluamme luoda uuden ihmistyypin, uuden aikuisen, joka on raitis ja älyllisesti siksi paljon kehittynyt, että pystyy ohjaamaan lapsensa kehitystä viisaalla rakkaudella. Väkivaltaisuus sen kaikissa muodoissa ja ennen kaikkea kasvatuksessa kuuluu tyhmyyden aseena kokonaan poistettavaksi maailmasta.” Aleksanteri Ahola-Valo, Koulupojan päiväkirja

Ihmisen muuttaminen paremmaksi oli kuvataiteilija, arkkitehti, kasvatustieteilijä ja filosofi Aleksanteri Ahola-Valon (1900 – 1997) elämäntehtävä. Ensimmäisiä hankkeita kasvatusfilosofian parissa oli kahdeksanvuotiaana perustettu, useita vuosia toiminut lasten omatoimikoulu. Aleksanteri ja hänen toverinsa opettivat toisiaan. Tavoitteena oli paitsi tietojen ja taitojen myös hyveiden omaksuminen.

Laatokan Karjalassa suomalaisten vanhempien lapsena syntynyt Aleksanteri ”Ali” Ahola vietti lapsuutensa Pietarissa, Karjalassa ja Inkerinmaalla. Hän seurasi Venäjän vallankumousta sen ytimessä ja liittyi vapaaehtoisena puna-armeijaan vuonna 1919. Ahola osallistui aktiivisesti uuden neuvostovaltion rakentamiseen toimien muun muassa arkkitehtina, taiteilijana ja huonekalusuunnittelijana. Vuonna 1923 hän liitti nimeensä sanan Valo, koska katsoi taistelevansa valon puolesta pimeyttä vastaan. 1930-luvun vaihteessa kävi selväksi, etteivät Ahola-Valon vaalimat individualismin, oma-aloitteisuuden ja demokraattisuuden ihanteet toteutuneet totalitarisoituvassa Neuvostoliitossa. Vuonna 1933 taiteilija pakeni Stalinin vainoja Suomeen. Täällä hän joutui poliisin tarkkailuun ja talvisodan aikana vangituksi. Sodan jälkeen Ahola-Valo matkusti vuosikymmeniksi Ruotsiin, missä hän keskittyi kasvatustieteellisen menetelmänsä kehittämiseen. 1980-luvulla hän palasi Suomeen. Kesällä 1997 Ahola-Valo kutsuttiin Oulun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtoriksi. Saman vuoden syyskuussa hän kuoli.

Tieto Aleksanteri Ahola-Valon filosofiasta ja elämäntyöstä perustuu enimmäkseen hänen omiin päiväkirjamerkintöihinsä. Ne on päivätty noin yhdeksänkymmenen vuoden ajalle. Ei ole varmaa, pitävätkö kaikki merkinnät tai ainakaan niiden ajoitukset täysin paikkaansa. Muistikuvien ja mielikuvituksen raja on häilyvä.

Helsingin kaupungin taidemuseo on järjestänyt Aleksanteri Ahola-Valon taidetta esittelevän retrospektiivisen näyttelyn vuonna 1998. Olkaa kiltisti –näyttelyssä on esillä sarja taiteilijan omakuvia, joista suurin osa on Neuvostoliiton ajalta. Kuvat heijastavat Ahola-Valon käsitystä taiteilijan messiaanisesta tehtävästä kokonaisen kansakunnan ohjaajana ja valistajana.

PÄIVI HÄKKINEN, MARKO KARPOW JA JOONAS SALUSJÄRVI
ANTAKEE ARMOO!

Vaikka Päivi Häkkisen, Marko Karpowin ja Joonas Salusjärven Antakee Armoo! –installaation hahmojen lähtökohtana ovat eläinten kallot, niiden olemus on inhimillinen. Hahmot nauttivat rapuateriaa, joka sosiaalisena tilanteena ja ajanvietteenä on kaukana syömisen alkuperäisestä tarkoituksesta eli ravinnon tarpeen tyydyttämisestä. Inhimilliset eläimet syövät toisia eläimiä. Vääristyneissä mittasuhteissa kuvatut hahmot, joiden olemuksessa inhimillinen ja eläimellinen sekoittuvat, näyttävät konkreettisilta esimerkeiltä painajaisista tai lapsen näkökulmalta aikuisten käsittämättömiin tapoihin ja käytökseen.

Installaation työstäminen kolmen taiteilijan ryhmässä edellytti tiukkoja sääntöjä. Heti alussa sovittiin, että kaikki päätökset tehdään 2 vastaan 1 äänestämällä ja voittanut ehdotus hyväksytään. Antakee armoo! -installaatio valmistui alkujaan Kuvataideakatemian galleriaan vuonna 2000. Viimeiset viikot ennen näyttelyä taiteilijaryhmä teki teosta tauotta äärimmäisen intensiivisesti, nukkui kukin vuorollaan pari tuntia ja asui galleriassa. Kaikilla installaation hahmoilla on oma persoonallisuutensa, jonka mukaan on valittu niiden asennot, vaatteet ja kädet. Jokaisella tekijällä oli hieman erilainen näkemys hahmoista, ja vuorotellen muovaamalla niistä tuli ilmeikkäämpiä ja ristiriitaisempia kuin niistä olisi tullut yhden tekijän käsissä.

Installaation hahmoissa on käytetty sikojen ja naudan kalloja. Eläinten kallojen käyttäminen taideteoksessa ei ollut aivan yksinkertaista. Useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen vasta pieni teurastamo Varsinais-Suomesta myi taiteilijoille teokseen tarvitut sian ja naudan päät. Tuntikausien keittämisen ja painepesun jälkeen kallot olivat puhtaat. Kallon päälle tehtiin savesta halutun muotoinen malli ja siitä valettiin kipsimuotti. Sitten valettiin kipsipäät siten, että kalloihin kuuluvat hampaat jäivät näkyviin. Hahmojen vartalot on valmistettu kierrätysmateriaalista: metallirungoista, rautaromusta, puhelinluetteloista ja vessapaperista.

ARTO KORHONEN
DEEPER

Taiteilija Arto Korhonen vieraili kesällä 2001 Lontoossa. Asuessaan ystäviensä kodissa hän tutustui pariskunnan kaksivuotiaaseen poikaan, jolle tämän isä oli kerännyt kirpputoreilta pieniä vahvatukkaisia peikkoja. Olennaisen tärkeäksi osaksi Lontoon vierailua tuli puuhailu peikkojen ja pienen pojan kanssa. Kun taiteilija kolmen kuukauden kuluttua lähti kotiin, hän huomasi lentokoneessa laukussaan jotain muhkuraista. Laukusta löytyi punatukkainen peikko, joka nyt esiintyy videoteoksessa.

Korhosen videoteoksessa on kysymys katseen voimasta. Rujostakin olennosta tulee viehättävä sen positiivisen asenteen ja viekoittelevan katseen ansiosta. Myös teoksen katsoja saattaa tuntea itsensä imarrelluksi, vaikka flirttailijana on vain sukupuoleton peikko. Muovinen kappale herää henkiin, kun siinä tapahtuu pientä silmien liikettä.

Teoksen nimi Deeper (suom. Syvemmälle) viittaa myös katseeseen. Katse on usein ensimmäinen kontakti ihmisten välillä. Se joko johdattaa syvemmälle tai lopettaa yhteydenpidon alkuunsa. Eleistä ja katseista päätellään, kiinnostaako toinen ihminen. Sosiaalisuudessa ei ole kyse pelkästään puhetaidosta. Ihminen voi pärjätä elämässään pelkällä olemuksellaan ja hymyllään. Mutta hymyn pitää näkyä katseessa. Taiteilija sanoo, että hänen teoksensa käsittelevät asioita, joita hän rakastaa ja jotka vaikuttavat elämään ja hyvinvointiin. Hän uskoo, että ihmiset eivät enää eläisi maan päällä, jos maailmassa ei olisi enemmän hyvyyttä kuin pahuutta.

HENRIETTA LEHTONEN
BAMBI-SARJA

”Tarinan tekee yleensä kiinnostavaksi ne vastoinkäymiset ja ongelmat, jotka kohtaavat päähenkilön. On yhtaikaa painostavaa ja helpottavaa samastua pieneen henkilöön, joka lähes murtuu taakan alla tai kävelee viattomuuttaan maailman ansaan. Se on jotakin, jonka katsoja voi tunnistaa tapahtuneen myös itselleen.”Henrietta Lehtonen

Henrietta Lehtonen on käsitellyt teoksissaan muun muassa identiteetin rakentumista, muotia, mainoskieltä, uskonnollisuutta, lapsuutta ja rumuutta. Lehtosen käyttämät tekniikat vaihtelevat maalauksesta, piirustuksesta ja kuvanveistosta installaatioihin; välineenä voi olla myös kopiokone, video, valo tai tarvittaessa posliininmaalaus tai kirjailu.

Tässä näyttelyssä on esillä Lehtosen kolme pientä bambi-aiheista veistosta, jotka olivat osa Lehtosen näyttelyä Takatalvi Galerie Kaj Forsblomilla 1995. Näyttelyssä oli erilaisia pieniä keramiikkaeläimiä, jotka takatalvi oli yllättänyt: joku oli hautautunut lumeen, joku jäätynyt kuoliaaksi. Jokaisessa kuvaelmassa pienen eläimen oli yllättänyt vastoinkäyminen, jollaista se ei ollut voinut edes kuvitella.

Lehtonen on muotoillut tämän näyttelyn veistokset lasten käyttämästä materiaalista, Das-massasta. Materiaali liittyy teoksen sisältöön: bambin hahmoon tiivistyy disneymäinen ihanne turmeltumattomasta ja ihanasta lapsuudesta. Teos on kuitenkin muistutus epärealististen ihanteiden ja tylyn todellisuuden välisestä ristiriidasta sekä aikuistumiseen olennaisesti liittyvästä viattomuuden menetyksestä.

BJÖRN AHO
MINÄ JOULUPUKKI JA ISÄ

Taiteilija Björn Aho löysi kotoaan videonauhan, jossa hänen isänsä esiintyy joulupukkina. Kotivideo oli kuvattu taiteilijan lapsuudenkodin naapurissa. Videon materiaali herätti taiteilijassa voimakkaita tunteita. Päällimmäisenä oli jonkinlainen häpeäntunne, joka kohdistuu vanhempiin silloin, kun he lapsen nähden altistuvat pellen rooliin.

Kotivideon löytyminen oli lähtökohtana Ahon teokselle Minä Joulupukki ja isä. Teoksessaan taiteilija itse katsoo kotivideota, jolla hänen isänsä esittää joulupukkia. Taiteilija istuu televisioruudun edessä ja toistaa suoraan isän vuorosanat, jotka hän on opetellut ulkoa. Hän on ottanut isän pellenroolin, mutta nyt ilman joulupukin asua ja naamaria.

Teoksessaan Björn Aho altistuu hölmöilylle, joka kohdistuu nyt joulupukkia esittävän isän sijasta häneen itseensä. Myös taiteilijuus on rooli. Se antaa mahdollisuuden käsitellä vaikeita tai yhteiskunnassamme epäkorrekteja asioita.

KALLE HAMM
AJATUS JA ULOSTE

"Kotonani on seitsemän kanarialintua ja paljon kasveja. Lintuhäkit on sijoitettu kasvien yläpuolelle: kun linnut syövät kasvien siemeniä, niitä päätyy myös kukkaruukkuihin, joissa ne itävät. Tästä olohuoneessamme tapahtuvasta pienimuotoisesta luonnon kiertokulusta syntyi ajatus rakentaa teos, joka kasvaa ja kehittyy melkein omavaraisesti."
Kalle Hamm

Kuka oikein on Ajatus ja uloste -teoksen taiteilija? Kalle Hamm itse sanoo, että taiteilija on se, joka kastelee kukat, koska se käynnistää teoksen prosessin. Ruokkiminen, kastelu, kasvaminen, itäminen ja ulostaminen ovat metaforia taiteelliselle työskentelylle. Seinälle ei nosteta lintujen ulostetta, vaan vesivärillä värjättyä kukkien kasteluvettä, joka on
kuivunut paperille! Uloste viittaa enemmänkin tulosteeseen kuin linnunkakkaan, jolla on tunnetusti kasvua kiihdyttävä vaikutus. Ajalla on myös ratkaiseva merkitys teoksen ulkomuodossa ja lopputuloksessa. Kalle Hammin teos kasvaa koko näyttelyn ajan.

Paluu paratiisiin, omavaraistalouteen ja puhtaaseen luontoyhteyteen vaatii nykyihmiseltä paljon. Edes tekijä ei väitä pystyvänsä tähän: hän pitää lintujaan häkissä, savilintujen saumat on tiivistetty silikonilla niiden korjaukseen on käytetty kovia liimoja... Vaikka taiteilija haluaakin kiinnittää huomiota ympäristön arvostamiseen, hän toivoo, että katsoja pohtisi myös Ajatus ja uloste -teoksen kerroksellisuutta ja prosessinomaisuutta.

JUHA MÄKI-JUSSILA
IN ORDER OF APPEAREANCE

Juha Mäki-Jussilan videoteoksen nimi In order of appearance (suom. Näyttelijät esiintymisjärjestyksessä) on teksti, joka tulee elokuvissa valkokankaalle ennen lopputekstejä. Taiteilijan mukaan ilmaisulla ’In order’ on myös toinen merkitys: olla jonkun määräysvallassa. ’Appearance’ puolestaan tarkoittaa esiintymisen lisäksi kummitusta. Teoksen nimi saa näin aivan uuden sisällön: kummituksen määräysvallassa.

Videon nalle makaa television edessä kuvavirran armoilla. Se ei kestä kuvatulvaa, mutta ei voi myöskään lopettaa katsomista. Videoteos on luuppi eli se pyörii taukoamatta. Toisin kun elokuvissa, joissa lopputekstien jälkeen kuva häipyy, valot syttyvät saliin ja katsojien muisti alkaa toimia, TV:n kuvavirrassa kuvat eivät koskaan lopu. Katsojilla ei ole aikaa itse käsitellä näkemäänsä. Muistista ei kumpua mitään, koska sinne koko ajan syötetään lisää.

Nallen on ommellut taiteilijan äiti. Nallea ei videota tehdessä pahoinpidelty, vaan se ainoastaan makasi paikallaan, kun siitä otettiin still-kuvia eri kuvakulmista. Kuvat peräkkäin liittämällä tehtiin animaatio. Videon ääni on tehty editointivaiheessa äänittämällä päällekkäin valmiita elokuvien ääniefektejä. Nallen hengittämisen ääni on saatu aikaan puristelemalla fairy-purkkia.

PEKKA PURHONEN
VIDEOPÄTKIÄ

”Monet ajattelevat, että hyvä taide on vakavaa, pohtivaa ja vaikeaa, mutta yhtä hyvin se voi olla helppoa, iloista ja viihdyttävää.” Performanssitaitelija Pekka Purhosen teos Videopätkiä on kokoelma lyhyitä, sketsimäisiä esityksiä, jotka taiteilija on taltioinut videonauhalle kotiympäristössään. Pätkät perustuvat pieniin oivalluksiin, joita Purhonen on merkinnyt muistiin ja järjestänyt peräkkäin aiheen perusteella.

Huumori houkuttelee katsojaa viipymään Purhosen videon ääressä ja löytämään siitä muitakin kerroksia. Purhonen lainaa ideoita esimerkiksi englantilaisesta sketsiviihteestä, ostoskanavilta ja taiteeseen liittyvistä aiheista. Hän toistaa parodioiden Fluxus-taiteen, Yoko Onon ja Bruce Naumanin teosten teemoja. Kansainvälisen taiteen aiheet siirtyvät Purhosen omaan kotiin ja arkeen. Taiteilija ei itse halua liiemmin tuoda esiin teostensa esikuvia. Hänen tarkoituksensa on pienimuotoisesti kommentoida taidekentän ilmiöitä, ei niinkään esittää syvällisiä tulkintoja. Taide- ja muiden viittausten tunnistaminen ei myöskään ole välttämätöntä, jotta katsoja voisi nauttia teoksesta.

Videopätkissä Purhonen suhtautuu ironisesti itseensä ja omaan rooliinsa performanssitaiteilijana. Hän käsittelee monia ajan ilmiöitä kuten kauneusihanteita oman olemuksensa kautta. Taiteilija asettuu lähikuvaan katsojan tutkittavaksi: ”Etsi viisi virhettä”. 

PEKKA SASSI
TARINOITA VALOSTA

Pekka Sassin installaatio Tarinoita valosta sai alkunsa kirpputorilta löydetystä neuvostoliittolaisesta vinyylilevystä. Levyllä on 45 sekuntia kosmonautti Juri Gagarinin puhetta propagandalaulujen ja neuvostojohtajien puheiden seassa. Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa.

Tarinoita valosta -installaatiossa katsoja pääsee keskelle elokuvaa. Ajatus syntyi, kun taiteilija elokuvakurssille osallistuessaan innostui kuvauskaluston ja rekvisiitan estetiikasta. Valmiissa elokuvissa lavastusten komeus ja elokuvan tekemiseen liittyvä hauskuus peitetään katsojilta. Installaatiossa katsoja voi samastua tarinaan ja sen tunnelmiin, kuunnella teemamusiikkia ja eläytyä, mutta itse tilanne ei ole niin lukittu kuin elokuvassa. Näyttelytilaan tullessaan kävijä ei ehkä heti tartu kuulokkeisiin ja ala kuunnella, tai kuulostelee aluksi vain pienen pätkän ja vaeltelee lavastuksissa ennen kuin asettuu kuuntelemaan. Installaatio on tila, jossa kerrotaan tarinaa aikuisille. Tarinassa ei ole selkeää alkua ja loppua, vaan se on ympyrän muotoinen draamakertomus, jonka osat lomittuvat monin tavoin toisiinsa

Lavasteissa kuvattavan elokuva päähenkilönä on Juri Gagarinin äiti. Hänen poikansa lähti avaruuteen katsomaan valoa puhtaimmillaan. Sen jälkeen mikään ei enää tuntunut miltään. Juri masentui ja ryhtyi poliisiksi. Poliisin ammatissa maailma on näennäisesti hyvin hallussa.

Tietynlainen valo saattaa yllättäen palauttaa mieleen menneeseen aikaan liittyviä ääniä ja tuoksuja. Kirjoittaessaan installaatioon liittyviä kuunnelmia taiteilija huomasi, että erilaiset valot ja valaistukset synnyttävät järjellä kontrolloimattomia muistoja. Oli pakko miettiä sitä, miten muisti toimii.

Juri Gagarinin ja hänen äitinsä tarinan Pekka Sassi keksi omasta päästään. Tosiasiassa Gagarin ei tullut takaisin elämään pettyneenä ja ryhtynyt poliisiksi, vaan halusi takaisin avaruuteen. Ennen kuin hän pääsi sinne, hän kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1968.

PETRI MAKKONEN
SHANGHAI-HAAVE

Petri Makkonen sanoo, että usein ihmisissä kiinnostavinta on se, millaisia ovat heidän toissijaiset elämänsä, ei se kaikkein ilmeisin. Makkoselle hänen muovaamansa savihahmot ovat olleet hänen oman elämänsä rinnakkaiselämä, kuin innokas harrastus, joka aiemmin on pysynyt täysin taideyhteyksien ulkopuolella.

Hahmojen ilmaantuminen liittyy matkoihin, joita Petri Makkonen teki 1990-luvun alkupuolella. Matkustellessaan hän kehitti savimiehet, jotka myös kuvitteellisesti seikkailivat ulkomailla, esimerkiksi Kiinassa ja määrittelemättömissä kaukomaissa. Siitä myös hahmoille annettu yhteinen nimi: Shanghai-haave. Hahmoissa näkyi samaa romantiikkaa ja turhautumista, joka usein liittyy matkustamiseen. Matkaan liittyy aina odotuksia ja kuvitelmia, jotka eivät toteudukaan. Vaikka maa vaihtuu, itse pysyy samanlaisena.

Yksikään hahmoista ei pystyisi toimimaan itsekseen, vaan ne ovat yksikkö, jossa on kolme erilaista osaa. Hahmoissa on taiteilijan oman persoonallisuuden puolia, mutta toisinaan myös hänen ystävänsä ovat nähneet niissä itseään. Savimiesten välisten suhteiden avulla voi esimerkiksi nähdä tilanteen todellisessa kaveruussuhteessa. Kaikilla kolmella savihahmolla on omat perusluonteensa ja tapansa toimia. Musta kaveri on ystävällinen ja muiden tukena, eikä järjestä turhaan sotkuja. Parrakas miettii koko ajan, että mitä ja miksi. Vaaleatukkainen, jolla on korvakorut, syöksyy päätä pahkaa uusiin tilanteisiin. Turvallisen villalankamiehen baarissa kolme kaverusta ajoittain tapaavat toisiaan.

Alun perin savihahmoja ei ole tehty lainkaan taideteoksiksi. ”Minua huvitti, että ’harrastukseni’ on niin lähellä sitä, mitä oikeasti teen. Vaikka se on tavallaan samaa tavaraa kuin taiteen tekeminen, niin tämä sivujuonne oli vapaa taiteen esittämiseen liittyvistä rajoituksista. Saviukot elivät omaa elämäänsä.” Näyttelyn kuraattori löysi savimiehet taiteilijan pöytälaatikosta. Itse asiassa hahmojen esiintyminen taidemuseossa arveluttaa taiteilijaa. ”Tuntuu, että ei se ole minun asiani. Ei näiden tarvitse olla tämän ajan taidetta tai toimia aikamme taidekontekstissa.”

TUULA NÄRHINEN
KOLME KERTOMUSTA TYTÖISTÄ – HEIDI, ALICE JA ZAZIE

Installaatiot Heidi, Alice ja Zazie muodostavat yhdessä trilogian, jonka päähenkilö on nuori tyttö. Kunkin installaation lähtökohtana on romaani: Heidin taustalla on Johanna Spyrin nuortenkirja Heidi, Alice pohjautuu Lewis Carrollin teokseen Liisan seikkailut Ihmemaassa (Alice’s Adventures in Wonderland) ja Zazie puolestaan Raymond Queneaun romaaniin Zazie - Pariisin päiviä (Zazie dans le métro). Värivalokuvasarjoja, piirustuksia ja esineitä sisältävät installaatiot ovat minun tulkintani näiden kirjojen teemoista. Installaatiot tein alun perin itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, mutta tässä näyttelyssä ne muodostavat kehityskertomuksen lapsenomaisen kiltistä Heidistä kapinallisen Alicen kautta Zazien murrosikäiseen anarkiaan.

Heidin, Alicen ja Zazien kirjalliset hahmot ovat osa aikamme tarustoa, jonka avulla voi käsitellä tytön kasvamista. Eläytymällä tarinoiden päähenkilön kohtaloon ja analysoimalla tapahtumien kulkua olen työstänyt tytön rooliin ja kasvuun liittyviä kysymyksiä: fyysistä ja psyykkistä muuttumista, odotuksia, vapaudenkaipuuta sekä ristiriitoja.

Heidi on kuvattu Sveitsissä 1991, Alice Helsingin rannoilla 1993 ja Zazie Pariisissa kesällä 1994. Tarinan ja päähenkilön lisäksi kuvausympäristöllä on tärkeä osuus kaikissa kolmessa teoksessa. Töitä voi siis tarkastella myös näkökulmina myyttisiksi muodostuneisiin paikkoihin kuten Alppeihin, Pariisin kaupunkiin tai kesäiseen uimarantamaisemaan. Tuula Närhinen

VALTER KOKOT
THE BOY WHO FELL FROM SPACE

Valter Kokotille taiteen tekeminen on tapa lähestyä maailmaa ja ihmisiä. Kokotin sattumanvaraisesti syntyneet teokset ovat tutkimusmatka ympäristöön ja ihmissuhteisiin. Tässä näyttelyssä esillä olevaan teokseen The boy who fell from space (suom. Poika joka putosi avaruudesta) kuuluu taiteilijan säveltämä, sanoittama ja esittämä laulu. Hän laulaa ”I miss you all which I don’t know” ja kertoo sanojen merkitsevän hänelle sitä, että maailmaan mahtuu kaikesta huolimatta paljon toivoa ja uskoa erilaisiin mahdollisuuksiin. Teokset liittyvät tilanteisiin, joissa ihmisten kohtaaminen on ehkä ollut raskasta mutta samalla tarjonnut mahdollisuuden tutkia ja ymmärtää omaa itseään. Kohdatessaan toisen ihmisen ihminen muovautuu joka kerta uudelleen. Kohtaamisen vastakohtana on vetäytyminen ja yksinäisyys. Ehkä pelko yksinjäämisestä tai täydellisestä epäonnistumisesta on jotakin yleisinhimillistä. Ihmiset kaikkialla maailmassa ovat huolissaan siitä, kuinka löytää oma tapansa olla olemassa, rakastaa ja olla rakastettu.

Valter Kokot ei halua kutsua itseään taiteilijaksi. ”Olen ihminen, ja se, että teen taidetta, on sattumaa. Olen kokeillut monia muitakin eri töitä, opintoja ja uria. Olen aika helpottunut siitä, etten tunne tarvetta todistella tai väittää, että olen parempi tai huonompi kuin joku muu.” Näyttelyn teokseen kuuluu valokuva nukkuvasta taiteilijasta, mutta yhtä hyvin kuva voi esittää ketä tahansa poikaa tai tyttöä, sinua tai minua. Kokot haluaa jättää teoksensa hyvin avoimiksi katsojan omille mielleyhtymille ja tunteille. Taide voi olla väline erilaisille kohtaamisille.

 

Lasipalatsin Mediakeskus Oy ©2001 8.9.2004