|
Aleksanteri Ahola-Valo (1900 – 1997) oli kuvataiteilija, arkkitehti, kasvatustieteilijä ja filosofi, jonka vuosisadan mittaisessa elämässä taide, tiede ja modernin Euroopan yhteiskunnalliset murrokset kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa. Laatokan Karjalassa suomalaisten vanhempien lapsena syntynyt Aleksanteri ”Ali” Ahola vietti lapsuutensa Pietarissa, Karjalassa ja Inkerinmaalla. Hän seurasi Venäjän vallankumousta sen ytimessä ja liittyi vapaaehtoisena puna-armeijaan vuonna 1919. Ahola osallistui aktiivisesti uuden neuvostovaltion rakentamiseen toimien mm. arkkitehtina, taiteilijana ja huonekalusuunnittelijana. Taidekoulutuksensa hän hankki vuosina 1921 – 1923 vitebskiläisessä taidekoulussa – samassa kuin Marc Chagall – sekä myöhemmin 1920-luvulla IZO-koulussa Odessassa. Vuonna 1923 Ahola liitti nimeensä sanan Valo, koska hän katsoi taistelevansa valon puolesta pimeyttä vastaan.
1930-luvun vaihteessa kävi selväksi, etteivät Ahola-Valon vaalimat individualismin, oma-aloitteisuuden ja demokraattisuuden ihanteet toteutuneet totalitarisoituvassa Neuvostoliitossa. Taiteilija lähti Valkovenäjältä pian päätyönsä, Minskin maatalous- ja teollisuusnäyttelyyn vuonna 1930 rakennetun Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljongin valmistumisen jälkeen. Vuonna 1933 hän pakeni Stalinin vainoja Suomeen. Täällä Ahola-Valo joutui poliisin tarkkailuun ja talvisodan aikana vangituksi. Sodan jälkeen matka jatkui Ruotsiin, missä Ahola-Valo keskittyi kasvatustieteellisen menetelmänsä kehittämiseen. 1980-luvulla hän palasi Suomeen. Kesällä 1997 Ahola-Valo kutsuttiin Oulun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtoriksi. Saman vuoden syyskuussa hän kuoli.
Ihmisen muuttaminen paremmaksi oli Aleksanteri Ahola-Valon elämäntehtävä. Ensimmäisiä hankkeita kasvatusfilosofian parissa oli kahdeksanvuotiaana perustettu, useita vuosia toiminut lasten omatoimikoulu. Ali ja hänen toverinsa opettivat toisiaan. Tavoitteena oli paitsi tietojen ja taitojen myös hyveiden omaksuminen. Väkivallattoman ”viisaan rakkauden” ja epäautoritaarisuuden ihanteet, jotka pysyivät keskeisinä osina Ahola-Valon ajattelua läpi elämän, tulevat ilmi jo vuodelle 1908 päivätyssä päiväkirjamerkinnässä:
”Me haluamme luoda uuden ihmistyypin, uuden aikuisen, joka on raitis ja älyllisesti siksi paljon kehittynyt, että pystyy ohjaamaan lapsensa kehitystä viisaalla rakkaudella. Väkivaltaisuus sen kaikissa muodoissa ja ennen kaikkea kasvatuksessa kuuluu tyhmyyden aseena kokonaan poistettavaksi maailmasta.”
Koulupojan päiväkirja
Ahola-Valon mukaan kasvatuksen tuli tehdä lapsista eettisesti täydellisiä ja säilyttää heidän uteliaisuutensa. Varhaislapsuuden merkitys kasvatuksessa oli olennainen, ja lasten yksilöllisten taipumusten huomioonottaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Ahola-Valo näki, että yksilön, perheen ja yhteiskunnan ongelmat kasvoivat samasta juuresta: aikuisten ylimielisyys, väkivalta ja välinpitämättömyys lasten tarpeita kohtaan olivat yhteiskunnallisen sorron uusintamisen muotoja. Järjettömillä rangaistuksilla kasvatettiin orjia. Syntyessään ihminen on hyvä, ja jos häntä ohjataan oikein, hän ei kehitä paheita.
Aleksanteri Ahola-Valo kehitteli oikean elämän oppia, joka ohjaisi niin yksilöä, perhettä kuin valtiotakin. Hän nimitti sitä AE-evohomologiaksi tai edistystieteeksi. Opin keskeisintä sisältöä oli määrätietoinen itsekasvatus. Ahola-Valo painotti uskonnosta ja uskomuksista vapaata rationaalisuutta, joka olisi avain uuteen, parempaan yhteiskuntaan. Yksilön kannalta tärkeä tavoite oli tehokas ajankäyttö, johon voitiin päästä suunnitelmallisuudella ja ahkeruudella. Ahola-Valo suunnitteli ja kirjasi ylös omaa päivittäistä toimintaansa jopa minuuttien tarkkuudella, vuosikymmenien ajan. Hän jaotteli toiminnat ryhmiin, joista suurimman painoarvon ansaitsivat itsekasvatus, kasvatus perheessä, yhteiskuntasuhteet, fyysistä terveyttä ylläpitävä toiminta, talous ja elämän järkeistäminen. Ahola-Valon suunnittelemat eri toimintoja esittävät kuvasymbolit muodostavat pitkälle kehittyneen merkkijärjestelmän.
Hyvä ja paha, uusi ja vanha ovat Ahola-Valon taiteen ja elämänfilosofian keskeisimpiä vastakohtapareja. Ahola-Valo oli idealisti, joka uskoi tulevaisuuden parempaan maailmaan ja ihmisen kehitysmahdollisuuksiin. Vakaumus ei horjunut, vaikka utopia uuden ajan neuvostovaltiosta murenikin. Kommunismin epäonnistuminen johtui Ahola-Valon mukaan siitä, että elintapojen vallankumous jäi tekemättä: hyvää on lähestyttävä nimenomaan käytännöllisesti, tekojen kautta. Kuvissaan Ahola-Valo esitti huonoja tapoja kuten juoppoutta ja lasten laiminlyöntiä usein karrikoidusti. Edistyksellistä tulevaisuutta taas kuvittivat paitsi elinvoimainen ihminen myös tekniset uudistukset. Teoksessa Omakuva kirja kädessä – Kohti tulevaisuutta (1926) ahkera ja tiedonhaluinen ihminen jättää taakseen alkeellisen vanhan kylän ja astelee kohti uutta, rationaalisesti suunniteltua ja sähköistettyä kylää.
Yhteistä niin hyvän kuin pahankin elämän kuville on päämäärä – valistus. Ahola-Valo suosi realistista esitystapaa ja suhtautui hyvin kriittisesti formalistiseen taiteeseen, esimerkiksi 1920-luvun suprematismiin: ”…ihminen tarvitsee sen mitä hän ymmärtää, ja ymmärryksen kautta on hänelle annettava valistusta. Teidän töillänne ei ole mitään tekemistä valistuksen kanssa, ne ovat mielikuvituksen tuotetta ja toisinaan vielä hyvin sairaan mielikuvituksen.” Ahola-Valon myöhäistuotannossa myönteisen elämänvoiman kuvaus sai symbolistisia sävyjä. Maalaus Sininen sieluni luovuuden portailla, Kristus tyynnyttää myrskyn vuodelta 1940 enteilee tätä suuntausta. Järjestelmällinen Ahola-Valo numeroi teoksensa kymmenvuotiaasta lähtien. Vuoteen 1997 mennessä niitä kertyi yli 10 000.
Tieto Aleksanteri Ahola-Valon filosofiasta ja elämäntyöstä perustuu enimmäkseen hänen omiin päiväkirjamerkintöihinsä. Ne on päivätty noin yhdeksänkymmenen vuoden ajalle. Ei ole varmaa, pitävätkö kaikki merkinnät tai ainakaan niiden ajoitukset täysin paikkaansa. Muistikuvien ja mielikuvituksen raja on häilyvä. Olkaa kiltisti -näyttelyssä on esillä sarja taiteilijan omakuvia, joista suurin osa on Neuvostoliiton ajalta. Kuvat heijastavat Ahola-Valon käsitystä taiteilijan messiaanisesta tehtävästä kokonaisen kansakunnan ohjaajana ja valistajana.
Helsingin kaupungin taidemuseo on järjestänyt Aleksanteri Ahola-Valon taidetta esittelevän retrospektiivisen näyttelyn vuonna 1998. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin kuvitettu näyttelyluettelo.
----------------------------------------
Teksti: Sanna Hirvonen
Lähteet:
Aleksanteri Ahola-Valo 1900 – 1997. Toim. Arja Hentinen ja Tuija Maija Piironen.
Helsingin kaupungin taidemuseo 1998.
www.ahola-valo.fi
Lue lisää:
Ahola-Valo, Aleksanteri, Koulupojan päiväkirja 1-3. ELPO ry, Hämeenlinna 1988 – 1992.
|
Aleksanteri Ahola-Valo, Kuule! Sua kutsuu Suomi, omakuva, 1920. Kuva: Hanna Rikkonen |
