|
Löysin kotoani videonauhan, jossa isäni on joulupukkina. Kun olin pikkupoika, isä teki välillä sellaista pikkuduunia, että kiersi joulupukkina jouluaattona. Löytämäni kotivideo on selvä lähtökohta teokselleni Minä Joulupukki ja isä. Minusta tuntui heti, että videolla on asioita, joita haluan käsitellä taiteessani.
Videon materiaali herätti voimakkaita tunnetiloja. Ne liittyivät jonkinlaiseen häpeäntunteeseen, joka kohdistuu vanhempiin silloin kun vanhemmat käyttäytyvät lapsen nähden huonosti tai altistuvat pellen rooliin. Niin tapahtuu esimerkiksi, kun lapset näkevät äidin tai isän liian humalassa ja häpeävät vanhempiaan. Koska isäni videolla on joulupukkiasussa, hölmöily menee joulupukin piikkiin tai ainakin jää naamarin taakse piiloon. Videolla esiintyvässä perheessäkin tuntuu olevan joitain kummallisia juttuja. Minulle jäi tunne, että joulupukin tuleminen ei ollut kovin kivaa ja lapset olivat peloissaan… Joku vieras tuli taloon ja kaikki ei ollut ihan kohdallaan.
Kotivideo on kuvattu naapurissa, joten en itse ole siinä mukana. Se oli käyttökelpoista materiaalia myös siksi, että isäni lisäksi siinä ei esiinny minulle kovin läheisiä henkilöitä. Joissakin kohdissa olen kuitenkin tarkoituksella zoomannut kuvaa epätarkaksi tai leikannut pois pätkiä, joissa vanhemmat näkyvät selvästi ja joista tytöt voisi tunnistaa. En haluaisi käyttää teoksissani materiaalia, joka saisi siinä esiintyvät henkilöt vaivaantumaan. Toisten ihmisten käyttämiseen taideteoksissa liittyy aina hankalia moraalisia ja eettisiä ongelmia.
En heti tiennyt, missä muodossa kotivideota taiteessani käyttäisin. Tein siitä ensin videon ja sitten Satu Kiljusen live-kurssilla Kuvataideakatemiassa performanssin siten, että video kuului osaksi performanssia. Performanssissa selitin aluksi yleisölle, että minulla on tässä viisi erilaista videonauhaa. Kuvailin niiden sisältöä yleisölle. Kyseistä joulupukkinauhaa lukuun ottamatta kerroin niiden olevan voyeristisia nauhoja, jossain esitettiin rakastelukohtauksia, tirkistelyä ja muuta sellaisia, jota ihmiset ehdottomasti haluavat nähdä. Kysyin yleisöltä, minkä näistä nauhoista he haluaisivat nähdä. Kun kukaan ei kehdannut vastata rehellisesti, ehdotin itse, että arvotaan, ja laitoin kaikki nauhat hattuun. Koska jokaisella videonauhalla oli tosiasiassa vain se yksi ja ainoa joulupukin vierailu, se tuli tietenkin valituksi. Ja yleisö oli aluksi pettynyt. He eivät saisikaan nähdä rakastelua tai pornoa vaan joulupukki-kotivideon. Esitystäni ajatellen kontrasti tuntui tehokkaalta.
Kun olin tehnyt omaa teostani, katsonut sitä videota ja jauhanut vuorosanoja, niin aloin nähdä teoksessani eri tasoja. Teoksessani katson videota, jolla isäni näyttelee joulupukkia. Videolla on isäni, mutta joulupukin hahmo antoi minulle luvan hävetä ja mahdollisuuden käsitellä asiaa, jota en olisi muuten voinut tehdä. Olen itse television edessä ottanut isän pellenroolin, mutta nyt ilman joulupukin asua ja naamaria. Käytän itseäni esiintyjänä, koska olen kuvataiteilija. Toistan sanasta sanaan isän vuorosanat, jotka olen opetellut ulkoa. Jos ajattelen tilannetta älyllisesti, niin kuvataiteilijana representoin videolla nähdyn tilanteen ruudun ulkopuolella. Otan tilanteen tavallaan haltuuni ja ohjailen sitä. Epäonnistuminen tai muu tyhmyys kohdistuu isän sijasta minuun itseeni ja minä kuvataiteilijana altistun sille. Käytän kuvataiteen kontekstia mahdollisuutena esittää tätä kotivideota, vaikka tiedän, että isä tai perhe ei haluaisi laittaa sitä esille. Siinä mielessä se on kylmästi otettua materiaalia.
Isäni on nähnyt teokseni kerran, mutta hänellä oli niin kiire junalle, että hän ei ehtinyt katsoa sitä kunnolla.
Taideteokseni kuulostavat aivan älyttömiltä silloin kun niitä kuvailee entisille lukiokavereille. Kaverit ajattelevat, että onpa järjetöntä pelleilyä. Mutta kun teokset tuo taidekontekstiin, saa niitä esille ja niille hyväksyntää, niin silloin pystyy tekemään jutut niin, että ne eivät todellakaan ole pelleilyä. Taideteokset otetaan tosissaan ja se antaa minulle ehkä juuri sen kuvainnollisen joulupukin naamarin, niin että pystyn tekemään asioita, jotka eivät ole täysin korrekteja tai selkeitä yhteiskunnassa.
Teoksesta voi taiteilijalle tulla myös rasite. Kun onnistuu tämänkaltaisessa työssä, jossa metodi ja koko teos on sellainen, että sitä ei voi toistaa, niin alkaa miettiä, että onnistuukohan seuraava teos enää. Silloin tajuaa, että teoksia, jotka todella onnistuvat, ei ole monta. Niitä ei ehkä tulekaan monta.
----------------------------------------
Björn Ahon 2.7.2002 tehdyn haastattelun pohjalta kirjoittanut Anna-Kaisa Rastenberger
|
Minä Joulupukki ja minä, 1997. Kuva:Björn Aho |
