|
Olkaa kiltisti –kokoelmanäyttelyssä esilläoleva Päivi Häkkisen, Marko Karpowin ja Joonas Salusjärven teos oli osa Antakee Armoo! -näyttelyä, jonka taiteilijaryhmä rakensi Kuvataideakatemian Galleriaan elokuussa 2000.
Meillä on sellainen asenne koko juttuun, että taiteilijat eivät teoksen valmistumisen jälkeen kontrolloi teosta. Älyllisesti ja tekstityyppisesti sitä ei ole purettu, eikä aiota. Puhukoon teos puolestaan, me voimme olla hiljaa!
Näyttelyn tekeminen lähti vitutuksesta, koska mitään ei tapahtunut. Kaikilla oli sellainen asenne, että haluaisimme tehdä oikein hyvän näyttelyn. Näyttelyn tekeminen alkoi siten, että tapailtiin ja joka tapaamisessa joku antoi muille tehtävän. Oli elämäkertakirjoitustehtäviä ja kaiken maailman systeemejä. Jossain vaiheessa kaikki toteuttamattomat ideat lyötiin pöydälle. Sitä kokousta pidettiin tosi pitkään. Huhtikuun ensimmäinen päivä aloitettiin rakentaminen. Ideointi oli silloin jo pitkällä.
Isoilla teurastamoilla ei tullut kuuloonkaan että meille olisi myyty teurastettujen eläinten kalloja. Isoissa firmoissa vedotaan aina siihen, että vaikka puhelimessa olisi mikä tahansa ylijohtaja, niin se ei kuitenkaan voi päättää näistä asioista. Paimiosta löydettiin pieni teurastamo, josta kallot saatiin vielä kauhean halvalla. Yhteensä seitsemän kalloa: viisi sikaa ja kaksi lehmää. Puhelimessa oltiin sovittu, mitä tarvitaan ja teurastamossa kaikki oli laitettu valmiiksi jo kun saavuttiin sinne. Ostimme tietysti pelkät päät. Niissä oli jäljellä vielä silmät ja kielet. Oli niissä lihaakin, vaikka teurastamolla oli silkasta ystävällisyydestä revitty jo pahimmat pois. Päät olisivat olleet paljon inhimillisempiä ja vaikeampia käsitellä, jos nahat olisivat olleet vielä päällä. Joka tapauksessa nenän kappaleiden irti repiminen oli aivan järkyttävää. Kuin olisi ihmiseltä repinyt.
Aamuseitsemältä meille oli varattu keittoaika erään ammattikoulun teollisuuskeittiössä. Edeltävä yö oli aika pitkä. Olimme koko yön Herttoniemen kuvanveistolaitoksella. Eläinten aivot alkoivat näyttää ihan raejuustolta ja kuvanveistolaitoksella oli suolenpätkiä joka paikassa. Kaikkialla leijui makea epämiellyttävä haju. Suurtalouskeittiössä oli iso kattila, jossa keitimme loput lihat irti kalloista. Oli hauska keittiötä varatessa pyytää, että tarvitsisimme ison kattilan, jossa voisimme keittää viisi sian ja kaksi naudan päätä. Päät piti käsitellä nopeasti, koska ne alkoivat haista. Niitä keitettiin varmaan kymmenen tuntia ja lopuksi pestiin painepesurilla. Keitinliemikin, jossa luuytimet kelluivat, oli kauhea. Kyllä oksetti, mutta ei ollut vaihtoehtoja.
Lopulta meillä oli puhtaat kallot.
Alusta asti oli selvä, että emme halua tehdä eläimiä, vaan ihmisiä ja inhimillisiä piirteitä. Jossain vaiheessa tehtiin robottivartaloita, mutta niistäkin oli pakko luopua. Heti alussa sovittiin, että kaikki päätökset tehdään äänestämällä kaksi vastaan yksi. Sen jälkeen asiasta ei puhuta enää, eikä mitään saa jäädä hampaan koloon. Ennen äänestystä kaikki joutuivat perustelemaan hirveästi ja annettiin todella tiukkaa palautetta. Kylmä hiki oli aina ihan kaikesta ja koko ajan jouduttiin luopumaan ideoista.
Huhtikuun ensimmäisestä päivästä lähtien meillä ei ollut yksinkertaisesti mitään muuta elämää. Tehtiin kaksitoistatuntisia päiviä ja sen jälkeen ei jaksanut kuin nukkua, jos sitäkään. Lopulta ei ollut aikaa käydä kotona, joten asuimme galleriassa, joka oli kesällä yleisöltä suljettuna. Vuorotellen nukuttiin pari tuntia ja taas nukkuja herätettiin väkivaltaisesti. Kokoajan oli paniikki. Aina oli yksi, joka jaksoi jatkaa tekemistä vaikka kaksi olisikin luovuttanut. Joku oli koko ajan luovuttamassa.
Kallon päälle tehtiin savesta halutun muotoinen malli ja siihen valettiin kipsimuotti, jonka jälkeen kipsi avattiin ja savi poistettiin. Sitten kallo istutettiin takaisin kipsimuottiin siten, että hahmot saivat omat hampaansa. Päälle valettiin kipsi ja muotti poistettiin. Hahmojen päihin liimattiin hiuksia ja ne maalattiin öljyväreillä. Vartalot tehtiin kierrätysmateriaalista: metallirungosta ja rautaromusta, puhelinluettelosta, vessapaperista. Teosten säilyvyyttä ja kestoa ei ajateltu ollenkaan, se on täysin epäoleellista.
Kaikilla hahmoilla on oma persoonansa, jonka mukaan on valittu vaatteet, asennot ja kädet. Yksi hahmoista on isompi, koska se on tehty lehmän kallon päälle. Meillä kaikilla oli erilainen näkemys hahmoista, ja vuorotellen muovaamalla niistä tuli ilmeikkäämpiä ja ristiriitaisempia, kuin niistä olisi tullut yhden tekijän käsissä. Me vain päätimme että teoksessa esitetään syömistapahtumaa. Ei sitä paljon älyllisesti purettu, mutta ehkä me halusimme, että ne eläimelliset hahmot syö muita eläimiä. Rapujen syöminen on jo niin kaukana siitä mitä syöminen on.
Työskentelyn järjetön intensiivisyys ja ahdistus tehtävän mahdottomuudesta purkautui niin, että näyttelyn jälkeen emme tavanneet toisiamme varmaan puoleen vuoteen. Oli ihan pakko olla yksin sen jälkeen. Nyt teoksen tekeminen jo naurattaa. Melkein kaipaa sitä aikaa, vaikka välillä se oli pahinta helvettiä. Jos naurun määrässä mittaa, niin se aika oli kyllä intensiivistä. Ja aivan sairasta. Olimme ihan varmoja, että joku meistä saa sydänkohtauksen. Oltiin niin stressin alaisia, että kun tuli pienikin lisäongelma, niin otti rinnasta.
Kaikesta huolimatta näyttelyn tekeminen on ollut opiskeluajan kehittävin ajanjakso. Kun koulusta ei juurikaan saanut oppia, niin näyttelyä tehdessä me otimme oma-aloitteisesti koulusta sen hyödyn, jota se tarjosi. On paljon parempi, jos kaksikin ihmistä on tekemässä näyttelyä. Yksin tekeminen ei ole yhtään kivaa. Kaikilla on vähän omia vahvuuksia. Suurin opetus meidän näyttelyn teossa oli se, että mitä tahansa pystyy tekemään. Ei ole mikään selitys millekään, että sitä ei pysty tai osaa tehdä.
----------------------------------------
Päivi Häkkisen, Marko Karpowin ja Joonas Salusjärven 11.7.2002 tehdyn haastattelun pohjalta kirjoittanut Anna-Kaisa Rastenberger.
|
Päivi Häkkinen, Marko Karpow, Joonas Salusjärvi: Antakee Armoo!, 2002. Kuva: Marko Karpow |
