Marjaana Kellan haastattelu

Anna-Kaisa Rastenberger: Miten sinusta tuli valokuvaaja?

Marjaana Kella: Opiskellessani 1980-luvulla Helsingin yliopistossa romaanista filologiaa kävin piirtämässä yliopiston piirustuslaitoksella. Halusin tehdä kuvia, vaikka maalaaminen tai piirtäminen ei ole minulle erityisen luontaista. Tuntui, että valokuvan avulla voisin toteuttaa kiinnostuksen kohteitani. Sitten opiskellessani valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa olin kuitenkin halukas kyseenalaistamaan koko suhteeni valokuvaan. Valokuvaa ei pidetä kuvana itsessään, vaan se on liian helposti kuva jostakin. Näemme sen läpinäkyvänä. Viitatessaan aina johonkin se ei koskaan ole kuva itsestään. Jos otan valokuvan sinusta, se olet sinä, eikä kuva tai sinun kuvasi. Tästä tuli minulle ongelma, koska koin, että valokuvat olivat jotenkin liian detaljimaisia pystyäkseen esittämään kokonaisia ajatuksia maailmasta. Ne olivat liian viittaavia.

AKR: Pitäisikö edellinen kysymys siis toistaa? Tai kysyä, että miten sinusta tuli valokuvaaja siitä huolimatta?

Marjaana Kella ottaa ohuen kirjan, nostaa sen pystyyn ja näyttää sitä sivulta.
MK: Jos minulla on kirja ja sinä katsot sitä vähän matkan päästä, niin ethän sinä näe tässä mitään muuta kuin ohuen viivan. Et välttämättä tiedä, mikä se on. Mutta jos pääsi tietää, että se on kirja ja jos olet selaillut ja lukenut sitä, tiedät jopa mitä siellä on sisällä ja pystyt juttelemaan siitä. Mutta valokuvassa näkyy vain se ohut viiva ja kaikki loput on tulkintaa. Yhtäkkiä tajusin, että valokuva on ihan mielettömän hieno väline. Tajusin, että se on juuri sellainen väline, jolla voi ihan suoraan käsitellä sitä, miten tajuamme maailmaa.

Heräämiseni varmaankin liittyi Gerhard Richterin maalauksiin ja tapaan, jolla Richter maalaamalla valokuvien päälle tyhjentää ne merkityksistä. Oikein monta Richterin valokuvaa nähdessään yhtäkkiä merkitykset katoavat täysin. Syntyy aivan uusi maailma, eli niiden kuvien maailma, ja maalaukset toimivat sen maailman ymmärtämistä varten. Kuvat eivät enää viittaakaan mihinkään muuhun maailmaan. Tajusin että valokuvat toimivat ihan samalla tavalla. Valokuvat voivat puhua asioista, jotka liittyvät näkemiseen ja erityisesti pysähtyneeseen näkemiseen eli kuvaan.

AKR: Miksi ryhdyit valokuvaamaan ihmisiä hypnoosissa?

MK: Kuten kaikki tietävät, niin ihmiset alkavat käyttäytyä oudosti heti, kun heitä kuvataan. Alan itse käyttäytyä todella oudosti kun tiedän, että minua kuvataan. Hypnoosissa itsekontrolli laimenee.
Olin jo aiemmin kiinnostunut hypnoosista, käynyt itse hypnoterapiassa ja nähnyt ihmisiä, jotka olivat hypnoosissa. Vaikka hypnoosissa ihminen on fyysisesti paikalla, hänen mielensä voi olla ihan muualla, eri ajassa ja paikassa. Ajattelin, että otan vain jonkun sivupolun, tällaisen ala-haaran haaran, aivan yksittäisen aiheen kuten hypnoosi, jonka avulla voin kuvata tätä samaa asiaa, jota käsittelen muutenkin. Siis sitä miten valokuvassa pinnan takana voi olla kokonainen maailma, tässä tapauksessa kuvattujen mielikuvissa oleva maailma, josta katsoja voi saada vain vihjeitä. Tavallaan absurdit tilanteet, joissa vapaaehtoisia ihmiset tulevat studioon hypnoterapeutin hypnotisoitaviksi olivat mielettömiä, todella hienoja kokemuksia.

AKR: Kertoisitko hieman Hypnoosi-kuvien kuvaustilanteesta.

MK: Kuvattavien kanssa minulla oli onnea, koska melkein kaikki heistä olivat herkkiä menemään hypnoosiin. Ihmiset tulivat studioon pari tuntia ennen kuin kuvaukset alkoivat ja itse hypnoosi kesti kolme varttia tai tunnin. Vaikka hypnoositilanteessa salamavalot ja kamerat räiskivät, kuvattavat olivat asennoituneen niin, että hypnoterapeutti sai hyvän ja luotettavan kosketuksen heihin. Kuvauksen jälkeen juteltiin. Melkein kaikki olivat iloisia, että olivat olleet mukana. Itselleni tuli olo, että en ollut tehnyt kuvatessani väärin, koska ihmiset tuntuivat itse pitävän kuvausta hyvänä juttuna.

AKR: Miksi olet rajannut kuvat perinteisellä muotokuvien tavalla?

MK: Hypnoosikuvat leikkivät muotokuvauksen perinteillä. Käytän niissä muotokuvarajausta siksi, että kyseessä on leikki, jossa on tietyt säännöt. Jokainen ihminen on joka hetki erilainen, eikä kukaan voi sanoa, että tuolla hetkellä olin enemmän minä kuin tuolla viikko sitten otetulla hetkellä. Puhe oikean näköisestä muotokuvasta on hölynpölyä. Valokuva hypnotisoidusta ihmisestä ei ole sen oikeampi, enemmän tai vähemmän muotokuva siitä ihmisestä, vaan se on yhtä oikeutetusti kuva kyseisestä ihmisestä kuin mikä tahansa muu kuva. Kaikki kuvissani esiintyvät henkilöt ovat aivan erityislaatuisia, hirveen rohkeita ja voimakkaita ihmisiä. He eivät välitä tai murru siitä, että heistä otetaan kuva silloin, kun he näyttävät kieltä tai katsovat kieroon.

AKR: Miksi mallien kädet on jätetty näkyviin?

MK: Minä pidän käsistä. Pidän August Sanderin kuvista, koska niissä kuvattavien kädet sanovat vähintään yhtä paljon kuin kasvot. Halusin, että kädet näkyvät kuvissa. Ensin jouduin hakemaan koko kuvaustapaa. Sitten huomasin, että kun yksityiskohtia vähentää ja vähentää, niin merkityksiä alkaa latautua näkyville jätettyihin entistä enemmän. Vähentäminen on iso riski.

AKR: Miten kuvatut reagoivat? Torjuiko joku kuvansa vai pitivätkö he kuvia muotokuvinaan?

MK: En ole koskaan laittanut esille kuvaa, johon en olisi saanut lupaa kuvatulta itseltään. Hypnoosi-kuvien kohdalla kävi pikemminkin niin, että kuvatut olisivat antaneet laittaa esille paljon provosoivampia ja torjuttavampiakin kuvia. Useimmat malleistani ovat tekemisissä kuvataiteen kanssa ja luulen että he kokivat osallistuvansa projektiin, jossa rikotaan perinteisiä muotokuvan lajityyppejä.

AKR: Hypnoosikuvissa kiinnostavia ovat esimerkiksi erilaiset katseet: Minne hypnotisoitu katsoo, mitä hän näkee, miten katsoja katsoo hypnotisoidun kuvaa? Olisi hauska kuulla näkemyksiäsi erilaisista katseista, joita kuviin liittyy.

MK: Tottakai kuvissani on kysymys katsomisesta ja varmaankin juuri siitä, mutta kuvia tehdessäni en ajattele mitä kuvan katsojan pitäisi kokea tai nähdä. Minua kiinnostaa esitetyn pinnan ja sen sisällön välisen välimatkan venyttäminen. Kuvassa täytyy olla tilaa sille, mitä katsoja ajattelee. Olen mieltynyt pinnan ja sen sisällön väliin syntyvään tyhjään tilaan, johon sekä katsoja että kuvaaja voivat projisoida mielikuvia ja sisältöjä.
Pidän siitä, että yksityiskohdat esitetään selkeästi, ne muodostavat oman, luoksepääsemättömän tasonsa. Vaikka pinnan esittäisi miten yksityiskohtaisesti hyvänsä, ajatus on luoksepääsemätön. Kun teoksen nimessä sanotaan, että kuvattu ihminen on hypnoositilassa, katsoja ehkä tajuaa, että vaikka henkilö esitetään kuvassa, sen mieli on jossain muualla. Kuvissa minua ylipäänsäkin kiinnostaa tuo välimatka.

AKR: Puhut valokuvien kohteen ja pinnan välisestä tilasta ja kuvien maailmasta. Suljetaanko katsoja ulkopuolelle?

MK: Valokuvassa yksityiskohdat voivat olla erityisellä tavalla tarkasteltavissa, koska kuva on pysähtynyt. Todellisuudessa ihmiset aina liikkuvat, päät kääntyilevät ja hiukset heiluvat, maailma elää. Valokuvassa kuva pysähtyy ja menee ihan litteäksi. Valokuvassa pinnan voi tuoda esiin todella konkreettisesti. Jos kuvatulla henkilöllä on silmät auki ja hän katsoo katsojaa, silloin ei ole mitään mahdollisuutta välttää kontaktia katsojan kanssa. Linja katsojan silmien ja kuvatun silmien välillä poistaa välimatkan niiden väliltä. Jos kuvattu laittaa silmät kiinni, kuvatun ja teoksen pinnan välille syntyy heti tilaa.

AKR: Millä perusteilla valitsit joukosta tietyt kuvat esille taidekontekstiin? Miten katsot kuvia asettaessasi niitä esille?

MK: Kuvista on hauska esittää erilaisia yhdistelmiä. Jotkut kuvat muodostavat pareja tai sarjoja. Kerran asetellessani teoksiani huomasin, että kolmen kuvatun henkilön vaatteet olivat valon aaltopituuksien, punaisen, vihreän ja sinisen väriset. Kaikki muu ympärillä oli harmaata. Olin hyvin onnellinen voidessani ripustaa teokset niin, että saatoin leikkiä valoon liittyvillä fysiikan ilmiöillä. Näkemämme värithän syntyvät niin, että valossa on eri aaltopituuksia. Pinnat heijastavat valoa joltain aaltopituudelta tai niiden osa-alueelta kaikkein voimakkaimmin. Väri on valossa. Valossa on kaikki värit, pinnat vain heijastavat niitä eri tavoin, pigmentit kaivavat värit esiin.

AKR: Valokuva on paljon esillä tällä hetkellä. Minkä takia? Onko suomalainen valokuva jotenkin erityisesti esillä ja onko olemassa jotain tyypillistä suomalaiselle valokuvakentälle?

MK: Valokuva on hyvin paljon esillä tällä hetkellä. Valokuva on hyvä väline. Ihan niin kuin videokin. Kyse ei ole siitä, että pelkästään suomalainen valokuva olisi jotenkin erityisesti esillä. Suomessa on hyvä ja monipuolinen koulutus valokuvaajille. Missään muualla en kuitenkaan ole törmännyt samanlaiseen kädenvääntöön valokuvan ja niin sanottujen perinteisten välineiden välillä kuin Suomessa. Olen ällistynyt siitä, että mikä valokuvassa pelkästään välineenä ärsyttää edelleen niin paljon.

Myös valokuvan sisällä tehdyt luokittelut hämmentävät. Vastustan sitä, että teoksia jaetaan muodon perusteella. Jos ajattelen tätä Uusia kuvia – näyttelyä, jota siis edelsi Magnetic North -näyttely, niin kokooma-ajatushan on se, että muodollisesti saman tyyppisiä valokuvateoksia laitetaan samaan näyttelyyn. Eli siis vähän isompia valokuvia. Tai sitten tehdään kuten on tehty Valokuvataiteilijoiden liiton kolmivuotisnäyttelyssä Off Skenessä että muodoltaan toisella tavalla samantyyppiset teokset laitetaan samaan näyttelyyn. Olemalla tietoisesti epämuodollinen voi olla hyvin muodollinen. Olisiko kiinnostavampaa lähteä rakentamaan näyttelyä, jossa muodoltaan erilaiset työt kohtaisivat ja keskityttäisiin vaikka samantyyppisiin sisältöasioihin.

----------------------------------------
Marjaana Kellan 2.8.2002 tehdyn haastattelun perusteella kirjoittanut Anna-Kaisa Rastenberger  

Lasipalatsin Mediakeskus Oy ©2001 8.9.2004