Ola Kolehmaisen haastattelu

Miten sinusta tuli valokuvaaja?

Innostukseni heräsi melko myöhään. Kokeilin kuvaamista ensimmäisen kerran ollessani vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Otin rullalautailijakaveristani promokuvia, joita julkaistiin paikallisissa lehdissä. Kaverini sanoi, että minusta pitäisi tulla valokuvaaja. Asia unohtui kuitenkin saman tien. Lukion jälkeen aloitin opinnot valtiotieteellisessä. Siellä opiskeluuni kuului toimittajaharjoittelu, jossa piti valokuvata. Innostuin kuvaamisesta, ja siitä lähtien kaikki aikani onkin mennyt siihen. Pyrin TAIKiin sivuaineopiskelijana ja pääsin sitä kautta varsinaiseksi opiskelijaksi. Yliopisto jäi.

Teetkö taidevalokuvauksen ohella muuta työtä?

Olen Yleisradiolla kuvatoimittajana. Tällä hetkellä teen Aamutv:tä ja Urheiluruutua. Se on täysin erilaista kuin tämä työ, ja hyvä niin.

Kuvaat paljon arkkitehtuuria ja sen yksityiskohtia. Miten olet päätynyt näihin aiheisiin?

Opiskellessani valokuvausta tunsin, ettei ihmisten kuvaaminen sopinut minulle. Mallin ohjaaminen ja kaikki tuntui väkinäiseltä. Tehdessäni ensimmäistä näyttelyäni kokeilin tilojen ja ihmisten yhdistämistä, mutta en ollut tyytyväinen. Vain tilat jäivät. Ensimmäisestä näyttelystä lähtien olen jatkanut tilan kuvaamista. Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, että se, mitä kohti olen koko ajan pyrkinyt, on arkkitehtuuri. Tyhjä tila – ja tila yleensäkin – puhuttelee minua hyvin paljon.

Kerro tässä näyttelyssä olevista kuvistasi.

Osa kuvista on otettu Pariisin Arabi-instituutista. Viime keväänä lähdin Pariisiin kuvaamaan kirkkoja. Minulla oli lista sadasta kirkosta, joista seitsemänkymmentä kiersin ja kuvasin. Yleensä liikuin kävellen paikasta toiseen. Yhtenä päivänä minulle esiteltiin Arabi-instituutti, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Menin rakennukseen ja kuvasin sitä viisi-kuusi tuntia, sisältä ja ulkoa. Kotiin palattuani tutkin luonnoskuvia, ja jo kuukauden kuluttua aloin valmistella uutta kuvausmatkaa ja hankkia kuvauslupia. Verrattuna työskentelyyn Arabi-instituutissa, kirkkojen kuvaaminen tuntui puurtamiselta.

Teoksesi ovat hyvin suurikokoisia.

Yritän välittää kuvalla paikan synnyttämän fyysisen kokemuksen. Isokokoinen vedos toimii mielestäni siinä parhaiten. Ennen kuin päätän lopullisen teoksen koon, kokeilen eri vaihtoehtoja: reproan kuvat ja heijastan ne diaprojektorilla työhuoneeni seinälle. Siinä kasvatan vähitellen kuvan kokoa kunnes se tuntuu sopivalta. Olen kyllä yrittänyt tehdä pienempiä kuvia mutta en ole onnistunut.

Millainen on konkreettinen työskentelytapasi?

Kuvaan palkkikameralla. Teen ensin pinnakkaiset ja valitsen niistä sopivat kuvat. Sitten teen mallivedokset, jotka lähetän Saksaan. Siellä vedostetaan ja laminoidaan lopulliset kuvat. Käyn edelleen läpi myös vanhempia kuvia. Joskus käy niin, että kuva on kaksi tai kolme vuotta käyttämättä mutta löytyy uudestaan.

Kerro lisää kuviesi viimeistelystä.

Laminointi on tapa ”kehystää” teokset. Olen ihastunut akryyliin materiaalina ja sitä kautta päätynyt tähän tekniikkaan. Kun printti kiinnitetään silikonilla akryylilevyn taakse, sen valo muuttuu samalla hiukan, kuvaan tulee ripaus utua. Pidän siitä. Ajattelen teoksiani myös tilataiteena.

Valokuvauksesta puhutaan nykyään ”uutena maalaustaiteena”; kuvaaminen mielletään tekniikaksi, jolla saadaan aikaan maalauksia. Mitä ajattelet tästä?

Minulle kamera on selkeästi pelkkä väline. En ajattele töitäni erityisesti sen kautta. Jos osaisin tehdä samanlaisia teoksia piirtämällä, veistämällä tai jollakin muulla tekniikalla, silloin tekisin niin. Kameraa on aina teoretisoitu aika paljon, mutta itselleni sellainen keskustelu on täysin vierasta.

Oletko valokuvaajan urallasi kohdannut vaikeita hetkiä tai takaiskuja?

Mitään varsinaisia katastrofeja ei ole sattunut. Joskus huono palaute tai vastaavasti mielettömän upeiden taideteosten näkemisestä johtuva haltioitumisen jälkeinen krapula voi hetkellisesti painaa itsetuntoa alas. Se on kuitenkin ohimenevää, en minä näitä jatkuvasti mieti. Kun jotakin negatiivista on tapahtunut, se on aina loppujen lopuksi ollut hyödyksi. Asiat ovat sitä kautta selkiytyneet.

Kuvasi ovat viime aikoina muuttuneet yhä abstraktimmiksi ja minimalistisemmiksi. Pyritkö poistamaan niistä kaikki viittaukset ympäröivään todellisuuteen?

Minimalismi on suuri rakkauteni. Kuvissani keskityn olennaiseen – haluan jättää pois sen, mitä pidän visuaalisena hälinänä. Rajaus on tässä tärkeä. Se tekee tiloista kaksiulotteisia, muuttaa ne pinnaksi. Itse näen, että litteä pinta kuitenkin välittää alkuperäiseen tilaan liittyvän mielentilan ja kokonaistunnelman. Vaikka rajaus tekee kuvista lähes abstrakteja, säilytän joitakin viitteitä ympäröivään todellisuuteen. Monessa kuvassa näkyy ympäristöä niin, että katsoja saa vihjeen esimerkiksi siitä, minkä kokoinen aihe on luonnossa. Siinä mielessä skaala on viime aikoina tullut yhä enemmän mukaan.

Et ole kuitenkaan minimalistien tapaan jättänyt kuviasi nimettömiksi.

Niin, ehkä nämä voisivatkin olla kaikki nimettömiä. Näissä on kuitenkin niin mahtavia rakennuksia, että minusta tuntui, että ne täytyy nimetä aiheen mukaan. Arabi-instituuttikuvat on numeroitu kymmenestä kahdeksaantoista. Numerointi ei ala yhdestä vaan kymmenestä, koska mielestäni yksi oli liian pieni numero Arabi-instituutin suunnittelijan Jean Nouvelin luomukselle.

Onko sinulla esikuvia?

Niitä on paljon. Varhaisimpina esikuvinani tulevat mieleen Timo Kelaranta, Jorma Puranen ja amerikkalaiset Mike ja Douglas Starn. Kelaranta on ollut myös opettajani. Minimalisteista merkittävimpiä vaikuttajia ovat Donald Judd ja Dan Flavin, valokuvaajista taas Andreas Gursky. Valokuvaaja Paul Graham on minulle jatkuvasti tärkeä, mutta hänen töidensä merkitys on ajan myötä muuttunut. Hän on hyvin yhteiskunnallinen kuvaaja, mutta käyttää teoksissaan tilaa. Itse katsonkin niitä tilan kuvina ennemmin kuin poliittisina teoksina.

----------------------------------------
Ola Kolehmaisen ja Anna-Kaisa Rastenbergerin käymän haastattelun haastattelun pohjalta kirjoittanut Sanna Hirvonen.  

Lasipalatsin Mediakeskus Oy ©2001 8.9.2004