|
Minulla oli viime vuonna Galleria Jangvassa näyttely, jossa esitin ensimmäistä kertaa lyhyitä videolle tehtyjä juttuja. Aiemmin olin taltioinut nauhalle purhormanssejani ja ostanut kameran sitä varten. Näyttelyn jälkeen rupesi tulemaan enemmänkin lyhyitä ideoita, jotka eivät oikein sopineet live-esityksiin. Niistä syntyi Videopätkiä. Kirjoitin oivalluksiani muistiin ja annoin niille nimet. Kun juttuja oli parikymmentä, levitin laput eteeni matolle ja mietin järjestystä. Jonkinlainen logiikka tai syy – seuraussuhde siinä oli oltava, vaikka sitten naurettavakin… Jutut järjestyivät aiheen tai jonkin kuvallisen idean perusteella. Halusin rajata videon pituuden korkeintaan kahteenkymmeneen minuuttiin. Pätkät syntyivät kotipiirissä nopeasti, ehkä parin viikon sisällä. Nykyään on tapana väheksyä sanaa inspiraatio ja koko sitä hetkellistä oivaltamista miksi sen miellän. Itse näkisin, että Videopätkät ovat nimenomaan sitä, nopeasti tulleita ideoita, joita olen vain vähän stilisoinut ja karsinut. Alkuperäinen nopea idea on niissä kuitenkin säilynyt. Tekniikka on hyvin yksinkertainen – niin kuin jututkin. Pronominiruno on ainoa, josta tein todella monta ottoa. Se otettiin ainakin 15 kertaa, koska se ei vain osunut kohdalleen. Siinä oli tarkoitus tehdä niin taiteellista juttua kuin vain osaan, ihan kotikonstein.
Monessa Videopätkien jutussa käsitellään taidetta, mutta katsoja ei välttämättä huomaa sitä jos ei tunne taidetta kovin paljon. Esitän lainauksia esimerkiksi Fluxus-taiteesta, Yoko Onolta ja Bruce Naumanilta. Olen itse vain nähnyt pätkiä heidän teoksistaan enkä halua esittää, että tietäisin niistä jotakin. Mutta omalla tavallaan teokset ovat vaikuttaneet. Haluan lainausten kautta esittää omanlaistani pientä kommenttia taidekenttään Suomessa. Välissä on tarkoituksella ihan pöhköjä ideoita kuten hajunsyöjät tai autovaras, joka avaa oven kännykällä. Tämä kaikki on hyvin suomalaista, mutta vaikutteita olen saanut loistavasta brittisketsiviihteestä, esimerkiksi Monty Pythonista, Ei yhdeksän uutisista, Ruuvit löysällä, Todella Upeeta… Ensivaikutelma ehkä on, että tämä on jotakin hauskaa ja humoristista, mutta alla voi olla useitakin kerroksia, jopa jotakin sanomaa tai sanottavaa, omaa filosofista näkökulmaa tai kommentointia. Ensimmäinen kerros, komiikka ja huumori, houkuttelee ihmisiä viipymään videon ääressä. Sitä kautta he voivat löytää teoksesta jotain muutakin ja katsoa sen vaikka useamman kerran.
Monet juttuni ovat elävästä elämästä, videossa näkyvät oikeat uudenvuodenbileiden jälkeiset tiskit ja muu arki. Haluan välttää turhaa teoreettisuutta ja kuivakkuutta. Monet ajattelevat, että hyvä taide on vakavaa ja pohtivaa ja vaikeaa, mutta se voi yhtä hyvin olla helppoa ja iloista ja viihdyttävää. Taidemaailman yleisö on tarkkaan rajattu. Jotkut teokseni tasot saattavat olla kaukana siitä, mitä jotkut pitävät taiteena, mutta se ei minua suuremmin huoleta. Täytyy vain etsiä sille jokin toinen foorumi. Olen kerran tehnyt televisioon live-performanssin, ja kyllä se ehkä kiinnostaisi jatkossakin. Se on vain totaalisen erilainen väline.
Pyykkilautavatsa-sana tarttui mieleeni Ostos-TV:stä. Jään välillä iltayöstä katsomaan sitä, mutta en ole koskaan tilannut enkä tilaa sieltä mitään. Siellä on paikoin todella hyviä ja ihmeteltäviä juttuja, jollaisiin ei eurooppalainen pysty. Kun amerikkalainen mainos suomennetaan pienellä välipuheella, niin kuvitteleeko joku, että niillä eleillä, ilmeillä, äänenpainoilla ja suorastaan evankelisella asenteella se menee läpi täällä? Nykyään pyykkilaudan tilalla on pesurumpu, joka tarkoittaa tietysti pulleaa vatsaa. Viisi virhettä –videon nimi tulee iltapäivälehtien tehtäväsivuilta. Samalla pätkä kuitenkin käsittelee kauneusihanteita. Kuvausta varten en tehnyt naamalleni mitään, olin vain. Moni ei ehkä huomaa, etten räpäytä silmiäni yli minuuttiin. Se oli vaikeaa, mutta meni tahdonvoimalla. Jälkeenpäin piti oikein tarkistaa, onnistuiko se tosiaan.
Hiihtoepäilty-videon sain valmiiksi kymmenen minuuttia ennen kuin suuri lehdistötilaisuus Lahden MM-kisoista alkoi. Suomalaiset hiihtäjät olivat jääneet kiinni veridopingista. Tiedän kyllä hyvin, että tällainen juttu voi vanheta nopeasti. Yksi taiteen perussääntö on, ettei saisi käyttää liian ajankohtaisia aiheita, mutta tein sen kuitenkin, uhkarohkeasti. Juttu on niitattu tiettyyn hetkeen. Siksi päivämäärä ja kellonaika näkyvät videossa.
Yksi hyvä kommentti, mitä olen teoksestani saanut, tuli nuorilta, jotka olivat olleet valvomassa näyttelyäni. Useamman kuukauden päästä tytöt tulivat pyytämään, että saisivat teoksesta kasettikopion, että voisivat purkaa sen pois päästään. Jos sen voisi nähdä niin monta kertaa, että saisi yliannostuksen, niin ehkä sitä kautta tulisi vapautus!
Pekka Pessimisti on tietysti käännös performanssitaiteilija Irma Optimistista – ihan vain nimenä, muuten sillä ei ole tekemistä hänen kanssaan. Pekka on alakuloinen pessimisti ja puhuu peruspessimististä jorinaa. Huopahattu ja alastomuus liittyvät siihen, että Pekka on performanssitaiteilija. Performanssitaidehan on sitä, että ollaan alasti. Loppukevennys-videossani kommentoin niitä pitkiä ja pitkästyttäviä performanssiteoksia. Taiteilija saa sydänkohtauksen kesken esityksen ja kuolee. Puoleen tuntiin kukaan ei huomaa mitään, koska yleisö luulee, että se kuuluu esitykseen. Näin saattaisi käydä. Ihmiset ajattelisivat vain, että jo on sitkeä kaveri.
----------------------------------------
Pekka Purhosen 11.7.2002 tehdyn haastattelun pohjalta kirjoittanut Sanna Hirvonen
|
Pekka Purhonen, Videopätkiä, 2001. Kuva: Hanna Rikkonen |
