|
Tuntuu omituiselta, että ukot ovat esillä taidemuseossa. Aika kun aikaisemmin olen ottanut ne esille, niin minua on hymyilyttänyt, että mitähän se oikein oli. Tyypit olivat aivan oma juttunsa. Koskaan ei tarvinnut perustella miksi niiden kanssa puuhasi. Niiden maailmassa ei ollut tavallisen maailman taiteeseen liittyviä esittämisen paineita. Nyt tuntuu hyvin omituiselta, että ne yhtäkkiä monen vuoden jälkeen ovatkin kaikkien nähtävänä jossakin.
Usein ihmisissä minua kiinnostaa se, mitkä ovat heidän toissijaiset elämänsä, sen ilmeisimmän lisäksi. Vaikka itse teen töitä taiteilijana, niin sen lisäksi minulla voi olla niin intensiivinen harrastus, että se on melkein kuin rinnakkaiselämä. Parhaiten sitä voi ehkä kuvata sanoilla rinnakkais- tai paralleeliasia, tai ehkä oheisjuttu, johon kuuluu paljon sivujuonteita. Olen kuitenkin huvittunut siitä, että ”harrastukseni” on niin lähellä sitä, mitä oikeasti teen. Vaikka se on tavallaan samaa tavaraa kuin taiteen tekeminen, se on kuitenkin pystynyt elämään hyvin vapaata elämää taiteen ulkopuolella. Sen parissa pystyin rentoutumaan.
Muistaakseni vuonna 1994 aloitin tyyppien tekemisen, kun olin lähdössä matkoille. Samalla kun itse olin reissussa, niin olivat myös nämä kaverit. Mutta ne eivät olleet samalla matkalla minun kanssani, vaan jossain muualla, Kiinassa tai missä tahansa hornantuutissa. Näiden tyyppien toimintaan liittyy tietty romantiikka ja turhautuminen, jotka ovat aina osa matkustamista. Matkustamiseen liittyy paljon odotuksia ja kuvitelmia, jotka eivät toteudukaan, koska itse pysyykin samanlaisena maan vaihtumisesta huolimatta.
Aluksi kutsuin ukkoja ansestereiksi, joka tuli englannin sanasta ancestors – esi-isät, mutta vähitellen nimi jäi pois ja jäljelle jäi vain jonkinlainen epätarina. Siinä ei ole alkua eikä loppua, vaan ukoista ja niiden jutuista tuli sellainen rinnakkaispäiväkirja tai rinnakkaisasia kaikelle muulle mitä tein. Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut tehdä näitä näyttelyyn vaan suoraan pöytälaatikkoon.
Tavallaan nämä kolme tyyppiä ovat yhden henkilön eri puolia. Yksikään näistä tyypeistä ei pystyisi toimimaan itsekseen. Ne ovat yhdessä yksikkö, jossa on kolme erilaista osaa. Tyypeillä on pysyvät perusluonteet ja selvät roolitukset. Yhdellä on idea, toinen toimii suoraan päätä pahkaa ja kolmas vaan seurailee mukana. Musta kaveri on aina frendi, joka on tukena eikä turhaan järjestä sotkuja. Partamies miettii koko ajan, minkä takia, missä ja mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Se kolmas mies, jolla on korvakorut ja vaaleampi tukka, ei mieti mitä pitäisi tehdä, vaan joutuu koko ajan hyvin kummallisiin tilanteisiin. Se menee läpi vaikka seinästä. Näiden lisäksi mukana tapahtumissa on villalankamies, joka pitää baaria. Se on aika turvallinen mies, ja sen baariin nämä toiset menevät usein.
Tyyppejä ei sido toisiinsa mikään yhtenäinen tarina, jossa olisi alku ja loppu. Vaikka puhunkin rinnakkaispäiväkirjasta, niin asioilla ei yleensä ole yhteyttä tapahtumiin, joita itselleni on sattunut. Yhtenevää meininkiä voi olla vaikka siten, että se, mitä tyypeille on tapahtunut, saattaa liittyä siihen, miten itse olen oikeassa elämässä ollut jossain tilanteessa. Esimerkiksi joku puoli minusta saattaa sanoa, että täällä on hyvä näin, mutta joku puoli sanoo, että se ei ole mahdollista. Ukoissa on vähän niin kuin oman persoonallisuuteni puolia, mutta sen lisäksi kaverini ovat toisinaan nähneet tyypeissä itseään. Kun tyypit ovat jossain tilanteessa tietyllä tavalla suhteessa toisiinsa, niin silloin niiden avulla voi nähdä esimerkiksi jonkun kaveruussuhteen tilanteen. Vaikka en pystykään testailemaan ukkojen avulla mahdollisia tapojani toimia eri tilanteessa, niin pystyn kyllä nauramaan jollekin typeryydelle. Tyypit ovat päätyneet vähän ikävään rooliin sikäli, että ne joutuvat välillä sijaiskärsijöiksi. Se ei tietenkään ole hauskaa heidän kannaltaan.
Ukkojen laittaminen näytteille taidemuseoon on siinä mielessä jännittävää, että todella iso osa tekemisestäni on sellaista, mitä yleisö ei koskaan näe. Se on jotain, mikä ei ole mukana keskusteluissa, joita ihmiset käyvät taiteesta. Se on jotain muuta kuin taide, josta nykyään keskustellaan ja jonka pitäisi välittää jotain tai tavoittaa tämän päivän idea. Näiden ukkojen ei tarvitse olla tämän ajan taidetta ja toimia tämän ajan taidekontekstissa. Jos tulen avajaisiin, en tiedä pitäisikö minun ottaa paineita tai olla huolissani siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Tuntuu että se ei ole minun asiani.
----------------------------------------
Petri Makkosen 10.7.2002 tehdyn puhelinhaastattelun pohjalta kirjoittanut Anna-Kaisa Rastenberger
|
Petri Makkonen, Shanghai-haave, ensimmäinen ja toinen luku kolmen kaveruksen sadusta by Antro da Pologia, 1995-1996. Kuva: Helsingin kaupungin taidemuseo. |
