|
Teokseni ovat kuin tutkimusmatka ympäristöön ja ihmisten välisiin suhteisiin. Ne syntyvät hyvin sattumanvaraisesti. Harvoin tiedän etukäteen, millainen teoksestani tulee, koska en työskentele ankariin käsitteisiin sidottuna, vaan pikemminkin intuitiivis-teoreettisesti. Ehkä se on minun tapani ymmärtää ja lähestyä maailmaa ja ihmisiä.
Kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on prosessi, joka muuttaa molempia. Siinä prosessissa molemmat täyttävät maailman elämällä ja jollakin ihmeellisellä. Vaikka jokainen ihminen on oma itsensä ja yksikkönsä, niin muodostamme suhteita voidaksemme ymmärtää ja tietää keitä olemme. Läheisyyden tarve on ehkä jotakin sellaista, mikä koskettaa kaikkia ihmisiä. Huoli yksin jäämisestä ja siitä kuinka löytää tiensä olemassaolossa, elämässä, suhteissa, rakkaudessa ja ystävyydessä on myös ehkä yleisinhimillistä. Samoin pelko täydellisestä epäonnistumisesta niissä. En tarkoita tätä negatiivisesti, sillä elämme ja etsimme tien ulos itsestämme. Teokseeni liittyvän laulun tekstissä sanotaan I miss you all which I don’t know . Tarkoitan sitä, että maailmaan mahtuu kaikesta huolimatta paljon toivoa ja uskoa ja mahdollisuuksia ja elämää. Heräämme rakastaaksemme yhä.
Yritän tehdä teoksista niin avoimia, että niihin voi lisätä omia ajatuksiaan, ja toivon että ne herättäisivät assosiaatioita ja niistä voisi löytää erilaisia ajatuksia ja tunteita. Teokseeni kuuluu valokuva, jossa itse lepään nurmikolla Lauttasaaressa. Maa on kokonaan peittynyt jonkun kasvin hahtuviin. Teoksessani esiintyvät hahmot eivät kuitenkaan välttämättä kuvaa minua, vaan jokainen poika tai tyttö voi olla sinä tai minä tai joku muu. Lapsuus on muistoja ja ne elävät meissä jokaisessa. Lapsuus elää niin kauan kun maailma ja olemassaolo eivät lakkaa ihmetyttämästä. Esimerkiksi sellainen pieni asia, kuin tämän kirjeen kirjoittaminen omenapuun alla tänään, ensimmäisen keltaisen syksyn lehden leijaillessa.
Miksi oikeastaan teen taidetta? Joskus minäkin ihmettelen sitä. Jotainhan elämässään pitää tehdä, ja näin pääsee tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä ja keksimään kaikenlaista yhdessä. Ehkä taide on väline ja kosketuspinta kohtaamisille. Olen aika helpottunut siitä, etten tunne tarvetta todistella tai väittää, että olen parempi tai huonompi kuin joku muu. Olen ihminen ja se, että teen taidetta on sattumaa. Olen kokeillut monia muitakin eri töitä, opintoja ja uria. Kun kaksi vuotta sitten työskentelin raitiovaununäyttelyn parissa, minusta oli hirmuisen hauskaa rakentaa, sahata ja hitsata. Ehkä minusta tulee putkimies?
---------------------------------------
Kirjeitse ja puhelimessa tehtyjen Valter Kokotin haastattelujen pohjalta kirjoitti Anna-Kaisa Rastenberger
Käännökset ruotsista: Taru Tappola
|
Valter Kokot, The boy who fell from space, 2002. Kuva: Helsingin kaupungin taidemuseo |
